Täällä useimmat ihmiset juhlivat tällä hetkellä ihan hulluina karnevaaleja ja aika monet ihmiset oli ihan intopiukassa eilen ystävänpäivätohinoista. Me taas ollaan nautittu maailman parhaasta viikonlopusta, ilman mitään velvoitteita tai pakotteita.
Normaalisti yksi päivä viikonlopusta menee siihen, että olen hevostelemassa puoli päivää ja toisen puolikkaan siitä päivästä siivoan kotona. Se toinen päivä yleensä taas on jotain pakko käydä kaupoilla/kahvittelemassa/ulkona syömässä/jotain kivaa yhdessä.. eli siis pakko _tehdä_ jotain!
Koska hevostelemiset jäi tältä viikonloput väliin, syystä että hevosteluystävä oli muissa tapahtumissa koko viikonlopun, päätin (osittain myös rahallisesti suht tiukan kuukauden suhteen) että mitä jos ei koko viikonloppuna tekiskään yhtään mitään pakollista. Oltaisiin vain yhdessä, rennosti ja chillaten. Lataisi vähän akkuja kotosalla ja tekisi jotain sellaista, mihin ei ikinä tunnu riittävän aikaa. Niinkuin esimerkiksi pyyhkisi pölyjä kaikkien mahdollisten pintojen päältä, niinkuin eilen! Ihan parasta :) kun ei ollut pakko mutta kerrankin oli aikaa.
En tasan ole ikinä ollut mikään hullua rymistelyä ja remuamista rakastava, joten karnevaalit jäi tänäkin vuonna suosiolla väliin. Ystävänpäivä on täällä enemmän sellainen amerikkalaistyylinen rakastavaisten päivä ja jostain syystä suomalainen ystävänpäivä vetoaa omiin fiiliksiin paljon enemmän. Ja tuntuu hassulta että kukkakimput maksaa tuplasti enemmän kuin normaalisti vain yhden päivän takia. Tarkoitus oli ett syötäisiin vain kotona hyvin ja jätettäisiin lahjomiset vähemmälle. Reilun kuukauden päästä juhlistetaan kuitenkin taas vuosipäivää, panostetaan siihen sitten enemmän.
Sain kuitenkin Justinilta rasiallisen käsintehtyjä konvehteja ja ihanan kortin, joten omasta puolestani tarjosin meille eilen mahtavat take away-sushit illalliseksi.
Eilen aamulla heräsin lauantaiseen tapaan salille, sen jälkeen nautittiin pitkän kaavan mukaan aamupalaa. Rupesin kaikessa rauhassa siivoilemaan, todellakin pyyhkien kaikki mahdolliset pölypaikat, keittiön purkit ja purnukat täyttäen ja vielä olohuoneen ilmettä keväistäen. Tykkään vaihdella meidän kasvien, kynttilöiden, tarjottimien ym. sisustusesineiden paikkoja tasaisin väliajoin. Kun alakerta oli puunattu viimeisen päälle, raahustin imurin kanssa yläkertaan ja löysin Justinin kuorsaamasta sängyltä :D Sen sijaan että olisin vetänyt herneen nenään, jätin imurin käytävälle ja kömmin tyytyväisenä peiton alle. Reilu tunti torkkumista lämpimässä, kerkeehän sitä loput siivoamaan myöhemminkin.
Myöhemmin haettiin tosiaan takeaway sushit ja oli kyllä harvinaisen positiivinen kokemus! Useemminkin voisi hakea sushia sen lauantaisen pitsan sijaan. Sohvalla katsottiin peräti kaksi leffaa ja nautittiin oikein perinteisestä lauantai-illasta ilman kummempaa härdelliä.
Tänään nukuttiin pitkään, ilman herätyskelloa kahdeksaan asti ja sitten Sparks herätti. Tönäisin Justinin avaamaan Sparksille oven pihalle ja sen jälkeen vielä tyytyväisenä 2,5 tuntia lisäunta.
Ei huonompaa vaihtelua, yleensä aina on kello soimassa kun on sitä sun tätä hoidettavana.
Tänään loput siivoukset, pyykin pyöritystä ja pyöräilemässäkin käytiin. Ihana auringonpaiste ja vihdoinkin tuntuu siltä että kyllä se kevät ja kesä sieltä tulee. Jotenkin kauhean raskaita nää viimeiset kuukaudet olleet. Tuntuu että parin viimeisen vuoden ajan nää talvikuukaudet on olleet raskaampia kuin aikaisemmin. Hassua sinänsä, kun kuvittelisi että Suomessa asuessa siitä olisi ollut enemmän haittaa, kun siellä se pimeyden aika on vielä pari kuukautta pidempi.
Pitää ehkä useammin ottaa agendaan tämmöinen tyhjä viikonloppu. Ei ole huuhaata, että joskus on hyvä vaan olla <3
sunnuntai 15. helmikuuta 2015
keskiviikko 11. helmikuuta 2015
Kotimaista tavaraa
On kotimaa ja synnyinmaa.
Synnyinmaa on itsestäänselvästi Suomi, kotimaakin on Suomi vaikka koti sijaitseekin Hollannissa.
Pariin kertaan on kysytty että meinaanko hakea Hollannin kansalaisuutta. Tällä hetkellä sillä ei oikeastaan olisi elämään mitään vaikutusta, kun molemmat maat kuuluu Euroopan Unioon. Ehkä Hollannin kansalaisuus helpoittaisi joidenkin virallisten asioiden hoitamista, mutta kansalaisuuden hakemista vastaan sotii sen kalleus ja ainakin näin päältäpäin katsottuna aikamoinen paperirumba.
Ja näillä eväillä on pärjännyt toistaiseksi hyvin. Tosin ajokortin ja passin uusiminen on vasta edessäpäin, samoin kun naimisiinmeno ja lapset.. ties millaiseen paperisotaan tässä vielä joutuu!
Mutta vaikka kotimaa on Suomi, niin silti kotimaisuus tarkoittaa tällä hetkellä hollantilaista.
Kotimaisen kun ainakin itse miellän tuotteeksi, joka tulee tämän oman maan rajojen sisäpuolelta. Kotimaista ostamalla tukee oman maan kansalaisia ja edesauttaa taloutta. Kotimaista suosimalla voi todennäköisesti luottaa siihen, että tuote tulee jostain läheltä jolloin kuljetuskustannukset ja -haitat on pienemmät kuin kauempaa rahdatulla.
Olen aiemminkin puhunut siitä kuinka ihastunut olen meidän pienten lähituottajien tuotteisiin. On mahtavaa ostaa tuotteita ja tietää tasan tarkkaan, että ne on rakkaudella kasvatettu 10 metriä tuonnepäin, tuolla pellolla. Kotimaisuus kunniaan, lähituotteita aina kuin mahdollista ja jos vielä luomuna saa, niin kyllä kiitos!
Kotimaisuus tuntuu olevan aikamoinen arvo. Tuotteesta ollaan valmiita maksamaan enemmän kun se on kotimainen. Varsinkin suomalaisille, suomalaisuus eli kotimaisuus on useimmiten voittamaton myyntivaltti.
Hehkutin tehneeni viikonlopun parhaan ostoksen, kun sain 50 tulppaanin nipun 5 eurolla. Kommenttina tähän että itse ostin 10 tulppaanin nipun samalla hinnalla.. mutta ne oli kyllä kotimaisia! No niinhän nämäkin oli, mutta suomalaiselle hollantilainen tulppaani ei ole kotimainen.. ainoastaan sille suomalaiselle, joka sattuu asumaan Hollannissa ;)
Suomalainen puhuu myös aina kuinka suomalainen mansikka on maailman parasta!
Taisin itsekin kuulua niihin ennen kuin maistoin meidän naapuritilan mansikoita.. toukokuusta lokakuuhun, aina täydellisiä, makoisia ja riittävän isoja!
Harmittavasti tähän hollantilaistumiseen kuuluu myös piheyden tarttuminen.. helposti tulee ostettua sitä, mikä on tarjouksessa tai mikä on helpoiten saatavilla. Eikä suinkaan aina katsottua sitä mikä on tuotteen kotimaa. Onneksi sentään voi lohduttautua sillä, että espanjalaiset tomaatit on täältä päin katsottuna melkein lähiruokaa.. ainakin verrattuna siihen mitä ne on suomalaisille! Pari tuhatta kilometriä pienempi välimatka tekee kummia..
Synnyinmaa on itsestäänselvästi Suomi, kotimaakin on Suomi vaikka koti sijaitseekin Hollannissa.
Pariin kertaan on kysytty että meinaanko hakea Hollannin kansalaisuutta. Tällä hetkellä sillä ei oikeastaan olisi elämään mitään vaikutusta, kun molemmat maat kuuluu Euroopan Unioon. Ehkä Hollannin kansalaisuus helpoittaisi joidenkin virallisten asioiden hoitamista, mutta kansalaisuuden hakemista vastaan sotii sen kalleus ja ainakin näin päältäpäin katsottuna aikamoinen paperirumba.
Ja näillä eväillä on pärjännyt toistaiseksi hyvin. Tosin ajokortin ja passin uusiminen on vasta edessäpäin, samoin kun naimisiinmeno ja lapset.. ties millaiseen paperisotaan tässä vielä joutuu!
Mutta vaikka kotimaa on Suomi, niin silti kotimaisuus tarkoittaa tällä hetkellä hollantilaista.
Kotimaisen kun ainakin itse miellän tuotteeksi, joka tulee tämän oman maan rajojen sisäpuolelta. Kotimaista ostamalla tukee oman maan kansalaisia ja edesauttaa taloutta. Kotimaista suosimalla voi todennäköisesti luottaa siihen, että tuote tulee jostain läheltä jolloin kuljetuskustannukset ja -haitat on pienemmät kuin kauempaa rahdatulla.
Olen aiemminkin puhunut siitä kuinka ihastunut olen meidän pienten lähituottajien tuotteisiin. On mahtavaa ostaa tuotteita ja tietää tasan tarkkaan, että ne on rakkaudella kasvatettu 10 metriä tuonnepäin, tuolla pellolla. Kotimaisuus kunniaan, lähituotteita aina kuin mahdollista ja jos vielä luomuna saa, niin kyllä kiitos!
Kotimaisuus tuntuu olevan aikamoinen arvo. Tuotteesta ollaan valmiita maksamaan enemmän kun se on kotimainen. Varsinkin suomalaisille, suomalaisuus eli kotimaisuus on useimmiten voittamaton myyntivaltti.
Hehkutin tehneeni viikonlopun parhaan ostoksen, kun sain 50 tulppaanin nipun 5 eurolla. Kommenttina tähän että itse ostin 10 tulppaanin nipun samalla hinnalla.. mutta ne oli kyllä kotimaisia! No niinhän nämäkin oli, mutta suomalaiselle hollantilainen tulppaani ei ole kotimainen.. ainoastaan sille suomalaiselle, joka sattuu asumaan Hollannissa ;)
Suomalainen puhuu myös aina kuinka suomalainen mansikka on maailman parasta!
Taisin itsekin kuulua niihin ennen kuin maistoin meidän naapuritilan mansikoita.. toukokuusta lokakuuhun, aina täydellisiä, makoisia ja riittävän isoja!
Harmittavasti tähän hollantilaistumiseen kuuluu myös piheyden tarttuminen.. helposti tulee ostettua sitä, mikä on tarjouksessa tai mikä on helpoiten saatavilla. Eikä suinkaan aina katsottua sitä mikä on tuotteen kotimaa. Onneksi sentään voi lohduttautua sillä, että espanjalaiset tomaatit on täältä päin katsottuna melkein lähiruokaa.. ainakin verrattuna siihen mitä ne on suomalaisille! Pari tuhatta kilometriä pienempi välimatka tekee kummia..
sunnuntai 8. helmikuuta 2015
Ikävöimisen arvoisia asioita
Joulukuun alussa käytiin Suomessa juhlistamassa itsenäisyyspäivää ja näiden perinteisten sukujuhlien aikana sain kertoilla kuulumisia, vastailla kysymyksiin uudesta työpaikasta ja yleisestä viihtymisestä. Eniten pohdintaa omassa päässä aiheutti kysymys, että mitä oikeastaan ikävöin Suomesta? Uskoakseni olen meidän suvussa ainoa, joka on näin pitkään asunut jossain ulkomailla, ollut poissa Suomesta ja rakentanut elämää omalla tahollaan erilaisen kaavan mukaan. Toki suvusta löytyy useampiakin opiskelijavaihtoon lähteneitä ja muutenkin maailmalla seikkailijoita. Yhtäjaksoista, "oikeaa elämää" Hollanissa on nyt takana jo reilut kaksi vuotta. Oikealla elämällä tarkoitan sitä pysyvää asumista, kun ei olla väliaikaisesti opiskelemassa tai lomailemassa. Kun tämä paikka on nyt se koti, jossa asun ja johon palaan lomalta. Suomessa ei ole enää kotia, on vain ihania kyläpaikkoja ja lomakohteita.
Sama kysymys esitettiin uudelleen tällä viikolla kun olin kahden Suomi-naisen kanssa tiistai-iltana Bredassa syömässä. Onko jotain Suomessa tai Suomeen liittyvää, mitä on oikeasti ikävä?
Oma vastaukseni on varmaan aika yksiselitteinen. Ei oikeastaan.
Ei ole mitään sellaista mitä on oikeasti ikävä.
Koti kun on koti, oli se missä tahansa. Koti on siellä missä on hyvä olla ihan sellaisenaan. Elää sitä tavallista arkea päivästä toiseen.
En osaa kaivata suomalaista ruokaa, täältä kun löytyy melkein jokaiselle ruoalle/ruoka-aineelle melkein vastaava korvaava tuote. Ja ne täällä arki-ruoaksi muodostuneet on ihan yhtä hyviä kuin mitä Suomessa söisin, useimmiten vielä parempia, terveellisempiä ja ennenkaikkea halvempia! Ja sitä suuremmalla innolla niitä himoittuja asioita syön sitten Suomessa.. Saarioisten amerikkalaiset suolakurkut, HK:n herkkumaksamakkara, mustamakkara ja hernekeitto!
Tottahan sitä joskus harmittelee että miksi Suomessa on niin paljon erilaisia laktoosittomia tuotteita kun täältä ei saa muita kuin maitoa ja joskus ehkä jogurttia. Tai miksi Suomessa on kymmeniä erilaisia proteiinituotteita sun muita terveysvaikutteisia elintarvikkeita ja täällä ei ole mitään. Ja sitten taas järki käteen ja katse kaupanhyllyille. Jos haluan syödä terveellisesti, niin se onnistuu täällä ihan peruselintarvikkeillakin! Ei aina tarvitse kikkailla :)
Kuvittelin ikävöiväni saunaa mutta olen nyt reilun kuukauden käynyt aktiivisesti salilla ja siellä on sauna. En vaan ole vielä kertaakaan saanut aikaiseksi mennä saunomaan.. kun ei sille kuitenkaan nyt niin kova tarve ole. Joten kun ehdotettiin että lähdettäisiinkö Rotterdamin merimieskirkolle joku kerta saunomaan, niin tottakai! Mutta enemmänkin on kyse mukavasta seurasta ja siitä että tekee vaihteeksi jotain muuta, kuin siitä varsinaisesta saunomisesta.
Aikani asiaa pähkäiltyäni vastaus on kuitenkin, että todennäköisesti jos jotain kaipaan, niin sitä samanhenkisyyttä mitä voi toisten suomalaisten kanssa tuntea. Samankaltaista huumoria ja kulttuurinymmärrystä. Sitä ettei aina tarvitse ihmetellä ja kummastella ja arvioida, että voi vaan olla. Sitä että joku ymmärtää, että on paljon mukavampaa istua bussissa jos joku ei tunge viereen istumaan jos muuallakin on tilaa. Se etttä joku ymmärtää, että ei todellakaan kadulla tai lenkkipolulla tarvitse tuntemattomille moikkailla. Että on ihan ok joskus sanoa suoraan mitä ajattelee. Ettei aina tarvitse puhua ja smalltalkata, jos ei oikeasti ole mitään puhuttavaa. On ihan ok vaan olla ja istua hiljaa. Toinen suomalainen ymmärtää useimmiten myös sen tarpeen aina silloin tällöin vetäytyä syrjään, että saa hetken aikaa olla ihan rauhassa. Ja kukaan muu ei voi ikinä ymmärtää muumimukien hienoutta, sitä että Fazerin suklaa on maailman parasta, Novitan langasta kudottuja villasukkia, karjalanpiirakoita, ruisleipää ja korvapuusteja. Tai sitä kuinka lunta voi inhota sydämensä kyllyydestä (varsinkin jos sitä sataa täällä) mutta on outoa jos Suomessa ei ole talvella lunta. Koska se nyt vaan kuuluu asiaan.
Ja on aika siistiä puhua kieltä, jota maailmassa puhuu vain muutama muu miljoona ihminen! Aina toimiva salakieli ;) Mutta en kaipaa sitä että saisin päivittäin puhua Suomea. Voinhan aina kommunikoida salakielellä niin halutessani. En kaipaa suomenkielistä televisiota, kirjoja tai lehtiä. Tottakai aina jos niitä on saatavilla, on se vain mukavaa ekstraa!
Mutta tulen niin hyvin toimeen näinkin!
Perhe ja ystävä on tottakai oma lukunsa. Tottakai heitä on ikävä. Ja nähdään ihan liian harvoin, koska kerran tai pari vuodessa nyt on vaan armottoman vähän.
Mutta kun asiaa ei pohdi liikaa, ei tule myöskään tarvetta kieriskellä itsesäälissä ja ihmisikävässä.
Sitäpaitsi totuushan on että mulla on täällä myös perhe ja ystäviä. Huomattavasti pienempi piiri kuin Suomessa mutta tekemistä niissäkin riittää :)
Sama kysymys esitettiin uudelleen tällä viikolla kun olin kahden Suomi-naisen kanssa tiistai-iltana Bredassa syömässä. Onko jotain Suomessa tai Suomeen liittyvää, mitä on oikeasti ikävä?
Oma vastaukseni on varmaan aika yksiselitteinen. Ei oikeastaan.
Ei ole mitään sellaista mitä on oikeasti ikävä.
Koti kun on koti, oli se missä tahansa. Koti on siellä missä on hyvä olla ihan sellaisenaan. Elää sitä tavallista arkea päivästä toiseen.
En osaa kaivata suomalaista ruokaa, täältä kun löytyy melkein jokaiselle ruoalle/ruoka-aineelle melkein vastaava korvaava tuote. Ja ne täällä arki-ruoaksi muodostuneet on ihan yhtä hyviä kuin mitä Suomessa söisin, useimmiten vielä parempia, terveellisempiä ja ennenkaikkea halvempia! Ja sitä suuremmalla innolla niitä himoittuja asioita syön sitten Suomessa.. Saarioisten amerikkalaiset suolakurkut, HK:n herkkumaksamakkara, mustamakkara ja hernekeitto!
Tottahan sitä joskus harmittelee että miksi Suomessa on niin paljon erilaisia laktoosittomia tuotteita kun täältä ei saa muita kuin maitoa ja joskus ehkä jogurttia. Tai miksi Suomessa on kymmeniä erilaisia proteiinituotteita sun muita terveysvaikutteisia elintarvikkeita ja täällä ei ole mitään. Ja sitten taas järki käteen ja katse kaupanhyllyille. Jos haluan syödä terveellisesti, niin se onnistuu täällä ihan peruselintarvikkeillakin! Ei aina tarvitse kikkailla :)
Kuvittelin ikävöiväni saunaa mutta olen nyt reilun kuukauden käynyt aktiivisesti salilla ja siellä on sauna. En vaan ole vielä kertaakaan saanut aikaiseksi mennä saunomaan.. kun ei sille kuitenkaan nyt niin kova tarve ole. Joten kun ehdotettiin että lähdettäisiinkö Rotterdamin merimieskirkolle joku kerta saunomaan, niin tottakai! Mutta enemmänkin on kyse mukavasta seurasta ja siitä että tekee vaihteeksi jotain muuta, kuin siitä varsinaisesta saunomisesta.
Aikani asiaa pähkäiltyäni vastaus on kuitenkin, että todennäköisesti jos jotain kaipaan, niin sitä samanhenkisyyttä mitä voi toisten suomalaisten kanssa tuntea. Samankaltaista huumoria ja kulttuurinymmärrystä. Sitä ettei aina tarvitse ihmetellä ja kummastella ja arvioida, että voi vaan olla. Sitä että joku ymmärtää, että on paljon mukavampaa istua bussissa jos joku ei tunge viereen istumaan jos muuallakin on tilaa. Se etttä joku ymmärtää, että ei todellakaan kadulla tai lenkkipolulla tarvitse tuntemattomille moikkailla. Että on ihan ok joskus sanoa suoraan mitä ajattelee. Ettei aina tarvitse puhua ja smalltalkata, jos ei oikeasti ole mitään puhuttavaa. On ihan ok vaan olla ja istua hiljaa. Toinen suomalainen ymmärtää useimmiten myös sen tarpeen aina silloin tällöin vetäytyä syrjään, että saa hetken aikaa olla ihan rauhassa. Ja kukaan muu ei voi ikinä ymmärtää muumimukien hienoutta, sitä että Fazerin suklaa on maailman parasta, Novitan langasta kudottuja villasukkia, karjalanpiirakoita, ruisleipää ja korvapuusteja. Tai sitä kuinka lunta voi inhota sydämensä kyllyydestä (varsinkin jos sitä sataa täällä) mutta on outoa jos Suomessa ei ole talvella lunta. Koska se nyt vaan kuuluu asiaan.
Ja on aika siistiä puhua kieltä, jota maailmassa puhuu vain muutama muu miljoona ihminen! Aina toimiva salakieli ;) Mutta en kaipaa sitä että saisin päivittäin puhua Suomea. Voinhan aina kommunikoida salakielellä niin halutessani. En kaipaa suomenkielistä televisiota, kirjoja tai lehtiä. Tottakai aina jos niitä on saatavilla, on se vain mukavaa ekstraa!
Mutta tulen niin hyvin toimeen näinkin!
Perhe ja ystävä on tottakai oma lukunsa. Tottakai heitä on ikävä. Ja nähdään ihan liian harvoin, koska kerran tai pari vuodessa nyt on vaan armottoman vähän.
Mutta kun asiaa ei pohdi liikaa, ei tule myöskään tarvetta kieriskellä itsesäälissä ja ihmisikävässä.
Sitäpaitsi totuushan on että mulla on täällä myös perhe ja ystäviä. Huomattavasti pienempi piiri kuin Suomessa mutta tekemistä niissäkin riittää :)
perjantai 28. marraskuuta 2014
Tahdon
Tasa-arvoisuus ja ihmisoikeudet.
Jokaisella ihmisellä on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi. Jokaisella on myös oikeus todistaa ja vahvistaa rakkautensa toiseen ihmiseen ihan julkisesti.
En ole jaksanut väitellä asiasta kenenkään kanssa, en lukea tai seurata keskusteluja, en vertailla vastaan tai puolesta argumentteja. Ohimennen silmiin osui Facebookissa myös niitä homoavioliittojen vastustajia ja heidän kommenttejaan.
Mun mielestä kun asiassa ei ole juurikaan keskusteltavaa.
Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.
3. artikla
Kullakin yksilöllä on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen.
7. artikla
Kaikki ovat tasavertaisia lain edessä ja oikeutetut erotuksetta yhtäläiseen lain suojaan. Kaikilla on oikeus tasavertaiseen suojaan tätä julistusta loukkaavaa syrjintää vastaan sekä kaikkea sellaiseen syrjintään tähtäävää yllytystä vastaan.
12. artikla
Älköön mielivaltaisesti puututtako kenenkään yksityiselämään, perheeseen, kotiin tai kirjeenvaihtoon älköönkä loukattako kenenkään kunniaa ja mainetta. Jokaisella on oikeus lain suojaan sellaista puuttumista tai loukkausta vastaan.
16. artikla
(1) Täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia. Heillä on yhtäläiset oikeudet avioliittoon, avioliiton aikana ja sen purkamisen jälkeen.
(2) Avioliiton solmiminen tapahtukoon vain tulevien aviopuolisoiden vapaasta ja täydestä suostumuksesta.
(3) Perhe on yhteiskunnan luonnollinen ja perustava ydinosa ja sillä on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojaan.
Lähde
You get my point.
Jokaisella ihmisellä on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi. Jokaisella on myös oikeus todistaa ja vahvistaa rakkautensa toiseen ihmiseen ihan julkisesti.
En ole jaksanut väitellä asiasta kenenkään kanssa, en lukea tai seurata keskusteluja, en vertailla vastaan tai puolesta argumentteja. Ohimennen silmiin osui Facebookissa myös niitä homoavioliittojen vastustajia ja heidän kommenttejaan.
Mun mielestä kun asiassa ei ole juurikaan keskusteltavaa.
Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus
1. artiklaKaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.
3. artikla
Kullakin yksilöllä on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen.
7. artikla
Kaikki ovat tasavertaisia lain edessä ja oikeutetut erotuksetta yhtäläiseen lain suojaan. Kaikilla on oikeus tasavertaiseen suojaan tätä julistusta loukkaavaa syrjintää vastaan sekä kaikkea sellaiseen syrjintään tähtäävää yllytystä vastaan.
12. artikla
Älköön mielivaltaisesti puututtako kenenkään yksityiselämään, perheeseen, kotiin tai kirjeenvaihtoon älköönkä loukattako kenenkään kunniaa ja mainetta. Jokaisella on oikeus lain suojaan sellaista puuttumista tai loukkausta vastaan.
16. artikla
(1) Täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia. Heillä on yhtäläiset oikeudet avioliittoon, avioliiton aikana ja sen purkamisen jälkeen.
(2) Avioliiton solmiminen tapahtukoon vain tulevien aviopuolisoiden vapaasta ja täydestä suostumuksesta.
(3) Perhe on yhteiskunnan luonnollinen ja perustava ydinosa ja sillä on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojaan.
Lähde
You get my point.
 |
| Lähde |
keskiviikko 26. marraskuuta 2014
Takaisin satulaan
Kun Arno kuoli heinäkuun alussa niin yllättäen, täysin varoittamatta, en oikeastaan osannut suhtautua asiaan. Tottakai olin surullinen ja kyyneleitä tuli vuodatettua useampaankin kertaan. Ensimmäiset kerrat tallilla tuli nieleskeltyä eikä tiennyt mitä ajatella kun näki kaikki Arnon varusteet roikkumassa samalla paikalla kuin aina ennenkin mutta hevosta ei vaan enää ollutkaan. Tallilta tuttujen ihmisten kanssa asiasta puhuttiin tottakai usein mutta oli vaikea pukea omia ajatuksia sanoiksi. Edelleen se on vaikeaa. Sitä jotenkin vaan ajatteli että tapahtunutta ei voi enää muuksi muuttaa, voi vain hyväksyä ja jatkaa eteenpäin. Käytiin elokuun alussa katsomassa uutta hevosta mutta kun 2,5 tunnin ajomatkan jälkeen päästiin perille, niin selvisi että hevonen ei ollut vielä ikinä aikaisemmin ollut satulan alla. Ei siis mitenkään sopiva terapiahevoseksi lapsille. Voisi tietysti puhua melko suuresta väärinymmärryksestä, en tiedä mistäköhän ne sitten mahtoi puhelimessa puhua, hevosen omistaja ja meidän terapeutti.
Nyt vasta useamman kuukauden jälkeen on käynyt selväksi kuinka ainutlaatuinen Arno oli ja kuinka vaikeaa on korvata jotain niin ainutlaatuista. Terapeutti etsii edelleen seuraajaksi sopivaa hevosta, mutta vaatimukset on tottakai kovat. Niin hevosen kuin lastenkin turvallisuuden takia.
Ei sellaista niin vain löydy.
Ja nyt vasta näiden useiden kuukausien jälkeen voin rehellisesti todeta ymmärtäväni kuinka ison osan Arno ehti viedä mun sydämestä sen reilun kuukauden aikana. Kuinka ihana voikaan olla hevonen, joka tulee luokse pyytämättä, joka osoittaa luottamusta ja on niin rehellinen, kuin itsepäinen hevonen voi olla. Kuinka mua harmittaa se kuinka lyhyt meidän aika oli yhdessä. Kuinka paljon olisin voinut vielä Arnolta oppia ja kuinka olisin halunnut olla Arnoa kohtaan vielä parempi ja rakastavampi, jos olisin vaan tiennyt kuinka nopeasti kaikki on ohi.
En kuukausiin halunnut nousta hevosen selkään. Vaikka kuinka houkuteltiin ja tarjottiin. Se ei vaan tuntunut oikealta. Jännitti ja pelotti. Kuinka suuren kolauksen itsetunnolle tuottaa hevosen kuoleminen ratsastuksen aikana. Vaikka eihän mulla ollut mitään tekemistä koko asian kanssa. Kyse oli vain järkyttävän huonosta tuurista. Tai kuten ystäväni äiti totesi; ehkä meidän pitäisi pikemminkin olla otettuja siitä että Arno luotti meihin niin paljon, että kuoli meidän seurassa.
No joka tapauksessa, lokakuun alussa olin vihdoin niin pitkällä että nousin ystäväni hoitohevosen selkään. Myös tämä hevonen on terapiahevonen, joten luottamuspohja oli kunnossa. Mutta silti se jännitti! Kierros toisensa jälkeen käyntiä kentän ympäri. Niin tuttua mutta silti niin outoa. Viikottain sen jälkeen aina kun mentiin hevosten luokse, niin ratsastin 20-30 minuuttia.
Muutaman kerran jälkeen vuorossa oli maastoratsastus tallilla, jossa en itse ollut aiemmin käynyt mutta ystävä kylläkin. Sinne mentäessä olin innoissani. Vasta kun piti nousta hevosen selkään, niin iski hirveä jännitys, melkeinpä paniikki. Tottakai hevonen sen aistii eikä se tehnyt asiaa mitenkään helpommaksi. Ohjaajan neuvomana nojasin rennosti taaksepäin ja yritin olla jännittämättä. Kuulemma ulospäin näytti ihan siltä että homma oli hallussa. Näytin rennolta, istuin hyvin ja pidin hevosen kurissa.
Mutta oman pään sisällä oli paniikki valloillaan ja tunteet vaihteli laidasta laitaan, pää oli täynnä kuvia siltä onnettomuusillalta. Verinen hevonen tien varressa makaamassa ja itse neuvottomana vieressä.
Sen maastoratsastuksen aikana en osannut juurikaan rentoutua. Lähinnä olin helpottunut kun koko homma oli ohitse, tuli nimenomaan se fiilis: Jes, mä tein sen! Eli yksi este selätetty.
Vaikka ei ollutkaan kivaa, niin silti olin varma että tästä se taas lähtee ja seuraavalla kerralla on paljon kivempaa. En kuitenkaan ollut valmis luopumaan harrastuksesta, josta tykkään niin paljon. Ratsastus kun on jotain mistä olen haaveillut pienestä pitäen ja olen ollut niin tyytyväinen siihen, että aloitin, vaikkakin näin vanhempana.
Varasin samantien yksityistunnin sieltä ratsastuskoululta, jossa aiemmin otin tunteja. Opettajana oli onneksi tuttu tyttö, siltä ajalta kun aloitin ratsastuksen. Oli suhteellisen terapeuttista selittää tuntemattomalle ihmiselle, joka kuitenkin ymmärtää täysin, kaiken sen mitä oli tapahtunut. Ratsastin sillä tutulla hevosella, jolla olin aiemminkin tunneilla ratsastanut ja itseluottamus kohosi heti pari pykälää ylöspäin. Ratsastus oli taas kivaa! Laukata en vielä uskaltanut mutta askel kerrallaan.
Tämän jälkeen olen ottanut toisenkin yksityistunnin (ja silloin uskalsin myös taas laukata!) ja käynyt toisenkin kerran maastoratsastamassa. Itseasiassa viime viikonloppuna kolmen muun suomalaisen naisen kanssa! Lisäksi aina kun käydään hevosia hoitamassa, jos vaan tilaisuus on, niin ratsastan myös hetken sillä ystäväni hevosella.
Huomasin jo toisen yksityistunnin aikana että en enää jännitä niin paljoa ja pään sisällä on taas tilaa nauttia ratsastuksesta. Vielä enemmän tunne vahvistui tuon edellisen maastoratsastuksen aikana.
Muistot (myöskään ne inhottavat siltä illalta) ei ole mihinkään kadonneet, mutta nyt vihdoin tuntuu että on aika siirtyä eteenpäin. Vaikka yritin sitä jo silloin kuukausia sitten uskotella itselleni, niin nyt se vasta taitaa olla toteuttamiskelpoinen ajatus. Nyt sitten vielä kun löytyisi meille uusi sopiva terapiahevonen! Sitä odotellessa nautin satunnaisista ratsastuskerroista ja säännöllisestä hevoshoidosta, meidän pieni pippurinen Shetlander kun on saanut mun jakamattoman huomion Arnon kuoleman jälkeen :) Vaikka Isie onkin pieni, niin se osaa olla varsinainen äkäpussi! Sitä kivemmalta siis tuntui kun pyöräiltiin sunnuntaina Justinin kanssa tallille ja käytiin laitumella katsomassa hevosia, niin Isie tuli heti luokse ja osoitti että "Hei, sä oot niiiiin mun kaveri!" Nuohoamaan ja kiehnäämään. Osoitti myös mieltään toisia hevosia kohtaan, että ei tartte tulla lähemmäs koska tää on mun ihminen ja mun pitää nyt saada huomiota :) Ihana höpö!
Nyt vasta useamman kuukauden jälkeen on käynyt selväksi kuinka ainutlaatuinen Arno oli ja kuinka vaikeaa on korvata jotain niin ainutlaatuista. Terapeutti etsii edelleen seuraajaksi sopivaa hevosta, mutta vaatimukset on tottakai kovat. Niin hevosen kuin lastenkin turvallisuuden takia.
Ei sellaista niin vain löydy.
Ja nyt vasta näiden useiden kuukausien jälkeen voin rehellisesti todeta ymmärtäväni kuinka ison osan Arno ehti viedä mun sydämestä sen reilun kuukauden aikana. Kuinka ihana voikaan olla hevonen, joka tulee luokse pyytämättä, joka osoittaa luottamusta ja on niin rehellinen, kuin itsepäinen hevonen voi olla. Kuinka mua harmittaa se kuinka lyhyt meidän aika oli yhdessä. Kuinka paljon olisin voinut vielä Arnolta oppia ja kuinka olisin halunnut olla Arnoa kohtaan vielä parempi ja rakastavampi, jos olisin vaan tiennyt kuinka nopeasti kaikki on ohi.
 |
| Source |
No joka tapauksessa, lokakuun alussa olin vihdoin niin pitkällä että nousin ystäväni hoitohevosen selkään. Myös tämä hevonen on terapiahevonen, joten luottamuspohja oli kunnossa. Mutta silti se jännitti! Kierros toisensa jälkeen käyntiä kentän ympäri. Niin tuttua mutta silti niin outoa. Viikottain sen jälkeen aina kun mentiin hevosten luokse, niin ratsastin 20-30 minuuttia.
Muutaman kerran jälkeen vuorossa oli maastoratsastus tallilla, jossa en itse ollut aiemmin käynyt mutta ystävä kylläkin. Sinne mentäessä olin innoissani. Vasta kun piti nousta hevosen selkään, niin iski hirveä jännitys, melkeinpä paniikki. Tottakai hevonen sen aistii eikä se tehnyt asiaa mitenkään helpommaksi. Ohjaajan neuvomana nojasin rennosti taaksepäin ja yritin olla jännittämättä. Kuulemma ulospäin näytti ihan siltä että homma oli hallussa. Näytin rennolta, istuin hyvin ja pidin hevosen kurissa.
Mutta oman pään sisällä oli paniikki valloillaan ja tunteet vaihteli laidasta laitaan, pää oli täynnä kuvia siltä onnettomuusillalta. Verinen hevonen tien varressa makaamassa ja itse neuvottomana vieressä.
Sen maastoratsastuksen aikana en osannut juurikaan rentoutua. Lähinnä olin helpottunut kun koko homma oli ohitse, tuli nimenomaan se fiilis: Jes, mä tein sen! Eli yksi este selätetty.
Vaikka ei ollutkaan kivaa, niin silti olin varma että tästä se taas lähtee ja seuraavalla kerralla on paljon kivempaa. En kuitenkaan ollut valmis luopumaan harrastuksesta, josta tykkään niin paljon. Ratsastus kun on jotain mistä olen haaveillut pienestä pitäen ja olen ollut niin tyytyväinen siihen, että aloitin, vaikkakin näin vanhempana.
Varasin samantien yksityistunnin sieltä ratsastuskoululta, jossa aiemmin otin tunteja. Opettajana oli onneksi tuttu tyttö, siltä ajalta kun aloitin ratsastuksen. Oli suhteellisen terapeuttista selittää tuntemattomalle ihmiselle, joka kuitenkin ymmärtää täysin, kaiken sen mitä oli tapahtunut. Ratsastin sillä tutulla hevosella, jolla olin aiemminkin tunneilla ratsastanut ja itseluottamus kohosi heti pari pykälää ylöspäin. Ratsastus oli taas kivaa! Laukata en vielä uskaltanut mutta askel kerrallaan.
Tämän jälkeen olen ottanut toisenkin yksityistunnin (ja silloin uskalsin myös taas laukata!) ja käynyt toisenkin kerran maastoratsastamassa. Itseasiassa viime viikonloppuna kolmen muun suomalaisen naisen kanssa! Lisäksi aina kun käydään hevosia hoitamassa, jos vaan tilaisuus on, niin ratsastan myös hetken sillä ystäväni hevosella.
Huomasin jo toisen yksityistunnin aikana että en enää jännitä niin paljoa ja pään sisällä on taas tilaa nauttia ratsastuksesta. Vielä enemmän tunne vahvistui tuon edellisen maastoratsastuksen aikana.
Muistot (myöskään ne inhottavat siltä illalta) ei ole mihinkään kadonneet, mutta nyt vihdoin tuntuu että on aika siirtyä eteenpäin. Vaikka yritin sitä jo silloin kuukausia sitten uskotella itselleni, niin nyt se vasta taitaa olla toteuttamiskelpoinen ajatus. Nyt sitten vielä kun löytyisi meille uusi sopiva terapiahevonen! Sitä odotellessa nautin satunnaisista ratsastuskerroista ja säännöllisestä hevoshoidosta, meidän pieni pippurinen Shetlander kun on saanut mun jakamattoman huomion Arnon kuoleman jälkeen :) Vaikka Isie onkin pieni, niin se osaa olla varsinainen äkäpussi! Sitä kivemmalta siis tuntui kun pyöräiltiin sunnuntaina Justinin kanssa tallille ja käytiin laitumella katsomassa hevosia, niin Isie tuli heti luokse ja osoitti että "Hei, sä oot niiiiin mun kaveri!" Nuohoamaan ja kiehnäämään. Osoitti myös mieltään toisia hevosia kohtaan, että ei tartte tulla lähemmäs koska tää on mun ihminen ja mun pitää nyt saada huomiota :) Ihana höpö!
 |
| Arno <3 |
torstai 21. elokuuta 2014
Aikuistumispohdintoja
Olen ehkä vihdoinkin aikuistunut hieman.
Huomasin sen tänään kun ajoin täysin harhaan.
Justin leikataan tänään sairaalassa (tai jos hyvin käy, niin tätä kirjoittaessa on leikattu jo) ja vein sen sinne puoli kahdeksitoista. Tällä kertaa olisin todennäköisesti saanut jäädä paikalle hengailemaan kun kukaan ei missään vaiheessa sanonut että lähdepäs nyt kotiin siitä, me soitetaan sitten. Mutta kun aina aikaisemmin on käsketty kotiin, niin nyt en ottanut mitään viihdykettä mukaan ja painelin suoraan autolle jahka potilas oli kärrätty huoneesta ulos.
Koska siellä sairaalassa ei kuitenkaan nyt ihan joka päivä tule käytyä, niin olin vähän epävarma siitä osaanko ajaa takaisin kotiin. Justin sanoi että seuraat vaan Roosendaal kylttejä, niin kyllä se Etten-Leur siellä jossain vaiheessa näkyy.
Kun lähdin sairaalan parkkipaikalta, niin oma järki olisi sanonut risteyksessä että käänny oikealle, sinne suuntaan mistä tultiinkin. Mutta seurasin fiksuna tietysti kokeneemman neuvoja ja päädyin täysin väärälle motarille.
Mutta sen aikuistumisen huomaa siinä, että en suinkaan mennyt paniikkiin vaan totesin, että no ajetaan sitten vähän ylimääräistä. Aikaisemmin samassa tilanteessa kun olisin samantien ollut stressihiki päällä ja naama punaisena.
Ja kyllähän sieltäkin motarilta muutaman mutkan (ja liittymän) kautta pääsinkin oikealle motarille ja kyltti Etten-Leur tuli vastaan.
Mutta kuten todettu, tuommoisista asioista sen huomaa että jotain on päähän tarttunut vuosien varrella. Ja elämänkokemuksen karttuminenhan on automaattisesti aikuistumista, eikö?
Samaan syssyyn aikuistumisen kanssa voi pistää myös sen, että tunnen oikeasti vastuuta työstäni. Viime kerralla kun olin pari päivää lomalla töistä, niin en katsonut kertaakaan työsähköpostia. Sehän kostautui heti kun tulin takaisin. Kaikki kun ei välttämättä tajua että "out of office, please send your email to the following address" todellakin tarkoittaa sitä mitä siinä lukee. Viime kerralla yksi tilaus myöhästyi pahan kerran ja tottakai oma vika eikä suinkaan sen tavarantoimittajan, joka ei lähettänyt uutta sähköpostia eri osoitteeseen. Äsken kävin nimittäin kurkkaamassa myös sen työsähköpostin ja kyllä, samanlainen sähköpostihan siellä oli odottamassa. Se(kään) tilaus ei olisi todennäköisesti liikahtanut mihinkään ennen ensi viikkoa jos en olisi nyt lähettänyt sitä eteenpäin työkavereille, joista joku toivottavasti ottaa asian hoitaakseen. Oletteko muuten koskaan miettineet että miksi ne kaikki muut ihmiset on cc, jos kirjeenvaihto on pääasiassa kahden ihmisen välillä? Ihan vaan pikku vinkkinä, että ei kukaan huvikseen pistä puolta firmaa cc:hen vaan kyllä niillä kaikilla on joku funktio siinä hommassa. Että kannattaa mieluummin näpäyttää sitä "reply to all" nappulaa..
Olen nyt pohtinut tätä asiaa jo useampaankin kertaan kuluneiden viikkojen aikana ja olen entistä vakuuttuneempi seuraavasta.
Tässä maailmassa on aika paljon kusipäitä. Itsekeskeisiä kusipäitä, jotka ajattelee ja tavoittelee vain omaa etuaan, välittämättä muista ihmisistä. Mutta nekin kusipäät on jollekin toiselle isiä, äitejä, puolisoja, lapsia, työkavereita ja sukulaisia. Joten nekin ihmiset, joista en pidä (haluaisin sanoa inhoan, mutta se tuntuu liian vahvalta) on jollekin muulle rakkaita.
Mutta koska mun ei suinkaan tarvitse olla kaikkien kaveri, kaikkien ei tarvitse tykätä musta eikä mun tarvitse tulla kaikkien kanssa toimeen, voin rauhassa lopettaa sen turhan yrittämisen, että kaikkia kohtaan pitäisi olla ystävällinen. Olen karvaasti huomannut sen, kuinka juurikin nämä kusipääihmiset käyttävät toisten avuliaisuutta ja ystävällisyyttä hyväkseen. He myös satuttavat tahallaan tai tahattomasti ihmisiä, koska eivät ajattele nenäänsä pidemmälle tai koska satuttamalla toisia, vahvistavat omaa egoaan ja valta-asemaansa. On pieniä polkupyöriä ja maasto-autoja, tai kaarnalaivoja ja öljytankkereita.
Tästä syystä olen todennut että, voin myös olla täysin neutraali ja välinpitämätön ihmisiä kohtaan, joista en pidä. Tulen paljon onnellisemmaksi jos jaan omaa välittämistäni ja rakkauttani niitä muutamaa ihmistä kohtaan, jotka haluavat tehdä saman minulle.
Me ihmiset ollaan niin erilaisia, että on täysi mahdottomuus tulla kaikkien kanssa toimeen. Mulla on aina ollut vaikeuksia eriarvoisuuden hyväksymisessä ja siitä syystä yritänkin ajatella avoimesti monista asioista. Tähän liittyy myös se, että pyrin hyväksymään muut sellaisina kuin he ovat. Vasta vähän aikaa sitten olen oikeasti tajunnut, että voin hyväksyä ihmiset sellaisina kuin he ovat mutta se ei silti tarkoita että jokaisen ihmisen kohdalla pitäisi nähdä erityistä vaivaa. Jokaisen kanssa ei tarvitse yrittää olla kaveri. On myös oman itsenä arvostamista että keskittyy niihin ihmisiin joiden kanssa on hyvä olla.
Kuten tästä tekstistäkin huomaa, mun ajatukset tästä aiheesta on edelleen aikamoista sillisalaattia. Koska tykkään hirveästi näistä lainauksista, jaan niitä tähänkin muutaman.
Kaikki nämä ystävyyteen ja muihin ihmisiin liittyvät pohdinnat, liitän myös aikuistumiseen ja ennen kaikkea henkiseen kasvamiseen. Tosin on jokseenkin turhauttavaa yrittää määritellä jotenkin omaa elämänfilosofiaa kun ajatukset rönsyilee ja kasvaa, enkä halua elää selkeän kuution sisällä, jossa kaikki on mustavalkoista. Onneksi ihminen ei ole koskaan valmis ja on lupa muuttua.
Huomasin sen tänään kun ajoin täysin harhaan.
Justin leikataan tänään sairaalassa (tai jos hyvin käy, niin tätä kirjoittaessa on leikattu jo) ja vein sen sinne puoli kahdeksitoista. Tällä kertaa olisin todennäköisesti saanut jäädä paikalle hengailemaan kun kukaan ei missään vaiheessa sanonut että lähdepäs nyt kotiin siitä, me soitetaan sitten. Mutta kun aina aikaisemmin on käsketty kotiin, niin nyt en ottanut mitään viihdykettä mukaan ja painelin suoraan autolle jahka potilas oli kärrätty huoneesta ulos.
Koska siellä sairaalassa ei kuitenkaan nyt ihan joka päivä tule käytyä, niin olin vähän epävarma siitä osaanko ajaa takaisin kotiin. Justin sanoi että seuraat vaan Roosendaal kylttejä, niin kyllä se Etten-Leur siellä jossain vaiheessa näkyy.
Kun lähdin sairaalan parkkipaikalta, niin oma järki olisi sanonut risteyksessä että käänny oikealle, sinne suuntaan mistä tultiinkin. Mutta seurasin fiksuna tietysti kokeneemman neuvoja ja päädyin täysin väärälle motarille.
Mutta sen aikuistumisen huomaa siinä, että en suinkaan mennyt paniikkiin vaan totesin, että no ajetaan sitten vähän ylimääräistä. Aikaisemmin samassa tilanteessa kun olisin samantien ollut stressihiki päällä ja naama punaisena.
Ja kyllähän sieltäkin motarilta muutaman mutkan (ja liittymän) kautta pääsinkin oikealle motarille ja kyltti Etten-Leur tuli vastaan.
Mutta kuten todettu, tuommoisista asioista sen huomaa että jotain on päähän tarttunut vuosien varrella. Ja elämänkokemuksen karttuminenhan on automaattisesti aikuistumista, eikö?
Samaan syssyyn aikuistumisen kanssa voi pistää myös sen, että tunnen oikeasti vastuuta työstäni. Viime kerralla kun olin pari päivää lomalla töistä, niin en katsonut kertaakaan työsähköpostia. Sehän kostautui heti kun tulin takaisin. Kaikki kun ei välttämättä tajua että "out of office, please send your email to the following address" todellakin tarkoittaa sitä mitä siinä lukee. Viime kerralla yksi tilaus myöhästyi pahan kerran ja tottakai oma vika eikä suinkaan sen tavarantoimittajan, joka ei lähettänyt uutta sähköpostia eri osoitteeseen. Äsken kävin nimittäin kurkkaamassa myös sen työsähköpostin ja kyllä, samanlainen sähköpostihan siellä oli odottamassa. Se(kään) tilaus ei olisi todennäköisesti liikahtanut mihinkään ennen ensi viikkoa jos en olisi nyt lähettänyt sitä eteenpäin työkavereille, joista joku toivottavasti ottaa asian hoitaakseen. Oletteko muuten koskaan miettineet että miksi ne kaikki muut ihmiset on cc, jos kirjeenvaihto on pääasiassa kahden ihmisen välillä? Ihan vaan pikku vinkkinä, että ei kukaan huvikseen pistä puolta firmaa cc:hen vaan kyllä niillä kaikilla on joku funktio siinä hommassa. Että kannattaa mieluummin näpäyttää sitä "reply to all" nappulaa..
Olen nyt pohtinut tätä asiaa jo useampaankin kertaan kuluneiden viikkojen aikana ja olen entistä vakuuttuneempi seuraavasta.
 |
| Source |
Mutta koska mun ei suinkaan tarvitse olla kaikkien kaveri, kaikkien ei tarvitse tykätä musta eikä mun tarvitse tulla kaikkien kanssa toimeen, voin rauhassa lopettaa sen turhan yrittämisen, että kaikkia kohtaan pitäisi olla ystävällinen. Olen karvaasti huomannut sen, kuinka juurikin nämä kusipääihmiset käyttävät toisten avuliaisuutta ja ystävällisyyttä hyväkseen. He myös satuttavat tahallaan tai tahattomasti ihmisiä, koska eivät ajattele nenäänsä pidemmälle tai koska satuttamalla toisia, vahvistavat omaa egoaan ja valta-asemaansa. On pieniä polkupyöriä ja maasto-autoja, tai kaarnalaivoja ja öljytankkereita.
Tästä syystä olen todennut että, voin myös olla täysin neutraali ja välinpitämätön ihmisiä kohtaan, joista en pidä. Tulen paljon onnellisemmaksi jos jaan omaa välittämistäni ja rakkauttani niitä muutamaa ihmistä kohtaan, jotka haluavat tehdä saman minulle.
Me ihmiset ollaan niin erilaisia, että on täysi mahdottomuus tulla kaikkien kanssa toimeen. Mulla on aina ollut vaikeuksia eriarvoisuuden hyväksymisessä ja siitä syystä yritänkin ajatella avoimesti monista asioista. Tähän liittyy myös se, että pyrin hyväksymään muut sellaisina kuin he ovat. Vasta vähän aikaa sitten olen oikeasti tajunnut, että voin hyväksyä ihmiset sellaisina kuin he ovat mutta se ei silti tarkoita että jokaisen ihmisen kohdalla pitäisi nähdä erityistä vaivaa. Jokaisen kanssa ei tarvitse yrittää olla kaveri. On myös oman itsenä arvostamista että keskittyy niihin ihmisiin joiden kanssa on hyvä olla.
Kuten tästä tekstistäkin huomaa, mun ajatukset tästä aiheesta on edelleen aikamoista sillisalaattia. Koska tykkään hirveästi näistä lainauksista, jaan niitä tähänkin muutaman.
 |
| Source |
 |
| Source |
 |
| Source |
Kaikki nämä ystävyyteen ja muihin ihmisiin liittyvät pohdinnat, liitän myös aikuistumiseen ja ennen kaikkea henkiseen kasvamiseen. Tosin on jokseenkin turhauttavaa yrittää määritellä jotenkin omaa elämänfilosofiaa kun ajatukset rönsyilee ja kasvaa, enkä halua elää selkeän kuution sisällä, jossa kaikki on mustavalkoista. Onneksi ihminen ei ole koskaan valmis ja on lupa muuttua.
 |
| Source |
tiistai 5. elokuuta 2014
Ihme ja kumma
Aamuisin sen huomaa kun herää ja nousee ylös. Enää ei olekaan valoisaa jo varttia vaille kuusi, aurinko heräilee vasta samaan aikaan kuin mekin ja päivä kirkastuu siitä melko nopeasti. Mutta olen nyt jo parina aamuna pysähtynyt kuinka nopeasti tämäkin kesä on mennyt. Nyt on jo elokuu ja perisuomalaisena koululaisten rytmiin tottuneena se tarkoittaa, että se oikea kesä on jo melkein ohi kun koulutkin alkaa. Vaikka kuinka tietää, että ainakin täällä on vielä parin kuukauden verran edessä aurinkoisia päiviä ja viipyvän kesän tuntua. Puhumattakaan siitä, että omaan kesälomaankin on vielä 6 viikkoa aikaa!
Kesä on (jälleen kerran) hiipinyt ohi ihan huomaamatta. Täällä ei ole ollut pitkiä sikamaisia helteitä, vain muutamia satunnaisia hellepäiviä. Muuten lämpötila pysyttelee 25 molemmin puolin ja on sellainen leppoisa sää. Joka päivälle luvataan sadetta, mutta sekin toteutuu vaan kerran tai kaksi viikossa. Toisaalta sää nyt ei sinällään paljon toimistotyöntekijää hetkauta. Ikkunasta avautuu joka päivä sama maisema, joka on konttorin sijainnista johtuen harvinaisen harmaata teollisuutta, joka ei paljon inspiroi oli sitten auringonpaiste tai sade.
Koska ei ole ollut pidempää lomajaksoa eikä ole oikein tehnyt mitään erityistä, niin arki rullaa omalla painollaan eteenpäin. Päivät ja viikot kuluu huomaamatta. Äiti tosin totesi hyvin, että on hyvä jos arjen osaa ottaa sellaisena kuin se on. Koska sitähän se elämä on, arkea ja (hyvin satunnaista) juhlaa.
Mitä tässä puolentoista kuukauden aikana sitten on tapahtunut?
Muutamia asioita, jotka on herättänyt oikein kunnolla miettimään. Varsinkin omia ihmissuhteita ja sitä, mikä on mulle tärkeää.
Heinäkuun alussa täytin 27 vuotta. Oman "vanhuuden" huomaa konkreettisesti siinä kuinka kaikki ystävät, tutut ja tutuntutut menee naimisiin, saa lapsia ja ostaa oman talon. Sitten siinä itse hiljaa pienessä mielessään miettii, että pitäiskö munkin, mutta ei kai tässä iässä nyt vielä ja mihin tässä oikeen on kiire, hyvin ehtii "sitten parin vuoden päästä".
Rakas hevosystäväni Arno kuoli muutama päivä syntymäpäiväni jälkeen. Melkoisen dramaattisesti vielä meidän maastolenkin aikana. Sen jälkeen en ole ollut hevosen selässä. Kylläkin melkein joka viikonloppu hevosia hoitamassa. Tuntuu että vaivihkaa rupeaa rimakauhu nostamaan päätään ratsastuksen suhteen, jos en kohta pääse hevosen selkään. Mutta uusi hevonen on vasta haussa ja ratsastustallia karsastan jostain syystä tällä hetkellä. Ehkä pitäisi suosiolla ottaa yksityistunti ja taas totutella omaan tahtiin kuinka se sujuu. Arnon kuolema on lähentänyt välejä joidenkin ihmisten kanssa ja joidenkin ihmisten reaktioita olen lähinnä ihmetellyt (tai siis sitä, että mitään reaktiota ei tule). Vaikka kyseessä onkin "vain" hevonen, niin harvemmin kuitenkaan kukaan kuolee omien silmien edessä ja sen lyhyen ajan, joka ehdittiin olla yhdessä, meistä tuli ihan parhaat kaverit.
Sain kaksi kappaletta maailman ihanimpia ystäviä Suomesta kylään ja tajusin, että ei ystävyyssuhteita voi tekemällä tehdä. Kun jonkun ihmisen kanssa kolahtaa ja sama taajuus löytyy, kun voi nauraa ja itkeä yhdessä, ja luottaa toiseen sataprosenttisesti, niin ystävyys säilyy läpi vuosien. Se säilyy ja sen tietää olevan olemassa, vaikka yhteyttä pidettäisiin vain satunnaisesti. Juttu jatkuu siitä mihin jäätiin vaikka edellisestä tapaamisesta olisi vuosi tai enemmän. Oikeiden ystävyyssuhteiden aikuisällä luominen on käsittämättömän vaikeaa. Vähän niinkuin parisuhteissakin, mitä enemmän ikää ja historiaa on takana, sitä suurempi painolasti ihmisellä itsellään on ja on onnen kauppaa jos löytää toisen ihmisen, joka hyväksyy kaiken sen mitä toinen ihminen mukanaan tuo.
On ollut ihanaa huomata kuinka ollaan Justinin kanssa selkeästi päästy meidän alkuvuoden kriisistä yli ja ollaan taas entistä paremmin toistemme tukena ja seurana. Olen onnellinen ja tyytyväinen meidän suhteeseen ja omaan elämääni. Tähän arkeen, joka rullaa ihan itsestään.
Meidän Sparksille on käynyt köpelösti, mutta missä, miten ja koska on arvoitus. Meillä on täällä jo parin viikon ajan ollut karvainen pieni potilas, jota hoivataan aamuin illoin. Pari viikkoa sitten huomattiin Sparksin olevan hirveän apaattinen ja se tila paheni muutamassa päivässä "sairaalakuntoon". Lääkärissä todettiin yli 40 asteen kuume ja iso, syvä haava mahassa. Mistä se haava on tullut, ei voi tietää, mutta lääkäri epäilee että Sparks on jäänyt johonkin roikkumaan. Haava oli itsessään iso mutta se reikä ihon alla vielä isompi. Sparks oli tehohoidossa 3 päivää, jonka aikana haava puhdistettiin nukutuksessa, nesteytettiin, lääkittiin ja kaikinkeinoin koitettiin saada elämää pieneen ressukkaan. Sparks syö edelleen kaksi kertaa päivässä antibioottia ja lisäksi kerran päivässä tulehduksenestolääkettä ja kipulääkettä. Haava puhdistetaan kaksi kertaa päivässä betadineshampoolla, salvataitokset päälle ja siteet ympärille. Lisäksi kissalla on puku, joka muistuttaa ihan vauvanbodya. Kuinka yllättävää että Sparks ei voi sietää kyseistä asua.. mutta ei ole vaihtoehtoa. Kertaalleen tikit on jo laitettu uudelleen.
Haava ja reikä on onneksi pienentyneet jo paljon ja kissa voi paljon paremmin. Mutta hoitoa jatketaan ja viikottain käydään vähintään kerran lääkärissä. Tämän kuukauden paskamaisin erä onkin mukavan suuret eläinlääkärilaskut.
Mutta kuten Justin omalle äidilleen totesi, tuo kissa on kuin oma lapsi ja sitä tekee kaikkensa että kaverin saa kuntoon. Ja kun Sparks oli 3 päivää tehohoidossa, niin koko ajan sitä ihmetteli että missä se nyt on kun ei näy. Niin tottunut on siihen, että meidän lisäksi täällä pyörii pieni nelijalkainen.
Töissä menee hyvin. Ensimmäinen kehityskeskustelu oli viime viikolla ja sain pelkästään positiivista palautetta. Kuinka ovat erittäin tyytyväisiä siihen kuinka olen edennyt, ottanut nyt jo enemmän vastuuta kuin alunperin puhuttiin ja kuinka nopeasti olen sopeutunut sekä oppinut asioita. Niin hassua kuin se onkin, viihdyn tässä työpaikassa ehkä paremmin kuin missään muualla ikinä aikaisemmin. Ja hassuahan se on siis siksi, että kyseessä on kokonaan eri maailma, kuin mitä olen ikinä opiskellut tai kokeillut. Joten suosittelen lämpimästi omalta mukavuusalueelta poistumista ja riskin ottamista.. se kannattaa!
Ja sit tietty ne kaikki arjen jutut..
Ollaan grillattu pariin kertaan. Hoidettu puutarhaa päivittäin ja satoa tulee lähinnä tomaattien ja vihreiden papujen muodossa. Ollaan käyty pyöräilemässä (joskaan ei tarpeeksi) ja joka viikonloppu olen viettänyt vähintään muutaman tunnin hevosten kanssa. Lähes joka päivä töiden jälkeen laitetaan ruokaa ja siivotaan keittiö. Töissä joka arkipäivä 8-17, päivittäin saa vuorotellen nauraa ja kiristellä hampaita. Olen pikkuhiljaa ostellut pieniä purkkeja yms. käteviä juttuja lomaa varten. Ostin myös suojakertoimella 50 varustettua aurinkorasvaa.. saa nähdä millainen punanahka palautuu Tunisiasta. Joka päivä ajattelen blogia, että tästäkin haluaisin kirjoittaa mutta en ikinä saa aikaiseksi. Ja joka ikinen päivä (elämän tappiin asti) kiroan autoilevia idiootteja (ja tästä nyt ainakin on pakko tehdä oma postaus!!!).
Tämmöistä tänne, mitäs sulle?
Kesä on (jälleen kerran) hiipinyt ohi ihan huomaamatta. Täällä ei ole ollut pitkiä sikamaisia helteitä, vain muutamia satunnaisia hellepäiviä. Muuten lämpötila pysyttelee 25 molemmin puolin ja on sellainen leppoisa sää. Joka päivälle luvataan sadetta, mutta sekin toteutuu vaan kerran tai kaksi viikossa. Toisaalta sää nyt ei sinällään paljon toimistotyöntekijää hetkauta. Ikkunasta avautuu joka päivä sama maisema, joka on konttorin sijainnista johtuen harvinaisen harmaata teollisuutta, joka ei paljon inspiroi oli sitten auringonpaiste tai sade.
Koska ei ole ollut pidempää lomajaksoa eikä ole oikein tehnyt mitään erityistä, niin arki rullaa omalla painollaan eteenpäin. Päivät ja viikot kuluu huomaamatta. Äiti tosin totesi hyvin, että on hyvä jos arjen osaa ottaa sellaisena kuin se on. Koska sitähän se elämä on, arkea ja (hyvin satunnaista) juhlaa.
Mitä tässä puolentoista kuukauden aikana sitten on tapahtunut?
Muutamia asioita, jotka on herättänyt oikein kunnolla miettimään. Varsinkin omia ihmissuhteita ja sitä, mikä on mulle tärkeää.
Heinäkuun alussa täytin 27 vuotta. Oman "vanhuuden" huomaa konkreettisesti siinä kuinka kaikki ystävät, tutut ja tutuntutut menee naimisiin, saa lapsia ja ostaa oman talon. Sitten siinä itse hiljaa pienessä mielessään miettii, että pitäiskö munkin, mutta ei kai tässä iässä nyt vielä ja mihin tässä oikeen on kiire, hyvin ehtii "sitten parin vuoden päästä".
Rakas hevosystäväni Arno kuoli muutama päivä syntymäpäiväni jälkeen. Melkoisen dramaattisesti vielä meidän maastolenkin aikana. Sen jälkeen en ole ollut hevosen selässä. Kylläkin melkein joka viikonloppu hevosia hoitamassa. Tuntuu että vaivihkaa rupeaa rimakauhu nostamaan päätään ratsastuksen suhteen, jos en kohta pääse hevosen selkään. Mutta uusi hevonen on vasta haussa ja ratsastustallia karsastan jostain syystä tällä hetkellä. Ehkä pitäisi suosiolla ottaa yksityistunti ja taas totutella omaan tahtiin kuinka se sujuu. Arnon kuolema on lähentänyt välejä joidenkin ihmisten kanssa ja joidenkin ihmisten reaktioita olen lähinnä ihmetellyt (tai siis sitä, että mitään reaktiota ei tule). Vaikka kyseessä onkin "vain" hevonen, niin harvemmin kuitenkaan kukaan kuolee omien silmien edessä ja sen lyhyen ajan, joka ehdittiin olla yhdessä, meistä tuli ihan parhaat kaverit.
Sain kaksi kappaletta maailman ihanimpia ystäviä Suomesta kylään ja tajusin, että ei ystävyyssuhteita voi tekemällä tehdä. Kun jonkun ihmisen kanssa kolahtaa ja sama taajuus löytyy, kun voi nauraa ja itkeä yhdessä, ja luottaa toiseen sataprosenttisesti, niin ystävyys säilyy läpi vuosien. Se säilyy ja sen tietää olevan olemassa, vaikka yhteyttä pidettäisiin vain satunnaisesti. Juttu jatkuu siitä mihin jäätiin vaikka edellisestä tapaamisesta olisi vuosi tai enemmän. Oikeiden ystävyyssuhteiden aikuisällä luominen on käsittämättömän vaikeaa. Vähän niinkuin parisuhteissakin, mitä enemmän ikää ja historiaa on takana, sitä suurempi painolasti ihmisellä itsellään on ja on onnen kauppaa jos löytää toisen ihmisen, joka hyväksyy kaiken sen mitä toinen ihminen mukanaan tuo.
On ollut ihanaa huomata kuinka ollaan Justinin kanssa selkeästi päästy meidän alkuvuoden kriisistä yli ja ollaan taas entistä paremmin toistemme tukena ja seurana. Olen onnellinen ja tyytyväinen meidän suhteeseen ja omaan elämääni. Tähän arkeen, joka rullaa ihan itsestään.
Meidän Sparksille on käynyt köpelösti, mutta missä, miten ja koska on arvoitus. Meillä on täällä jo parin viikon ajan ollut karvainen pieni potilas, jota hoivataan aamuin illoin. Pari viikkoa sitten huomattiin Sparksin olevan hirveän apaattinen ja se tila paheni muutamassa päivässä "sairaalakuntoon". Lääkärissä todettiin yli 40 asteen kuume ja iso, syvä haava mahassa. Mistä se haava on tullut, ei voi tietää, mutta lääkäri epäilee että Sparks on jäänyt johonkin roikkumaan. Haava oli itsessään iso mutta se reikä ihon alla vielä isompi. Sparks oli tehohoidossa 3 päivää, jonka aikana haava puhdistettiin nukutuksessa, nesteytettiin, lääkittiin ja kaikinkeinoin koitettiin saada elämää pieneen ressukkaan. Sparks syö edelleen kaksi kertaa päivässä antibioottia ja lisäksi kerran päivässä tulehduksenestolääkettä ja kipulääkettä. Haava puhdistetaan kaksi kertaa päivässä betadineshampoolla, salvataitokset päälle ja siteet ympärille. Lisäksi kissalla on puku, joka muistuttaa ihan vauvanbodya. Kuinka yllättävää että Sparks ei voi sietää kyseistä asua.. mutta ei ole vaihtoehtoa. Kertaalleen tikit on jo laitettu uudelleen.
Haava ja reikä on onneksi pienentyneet jo paljon ja kissa voi paljon paremmin. Mutta hoitoa jatketaan ja viikottain käydään vähintään kerran lääkärissä. Tämän kuukauden paskamaisin erä onkin mukavan suuret eläinlääkärilaskut.
Mutta kuten Justin omalle äidilleen totesi, tuo kissa on kuin oma lapsi ja sitä tekee kaikkensa että kaverin saa kuntoon. Ja kun Sparks oli 3 päivää tehohoidossa, niin koko ajan sitä ihmetteli että missä se nyt on kun ei näy. Niin tottunut on siihen, että meidän lisäksi täällä pyörii pieni nelijalkainen.
Töissä menee hyvin. Ensimmäinen kehityskeskustelu oli viime viikolla ja sain pelkästään positiivista palautetta. Kuinka ovat erittäin tyytyväisiä siihen kuinka olen edennyt, ottanut nyt jo enemmän vastuuta kuin alunperin puhuttiin ja kuinka nopeasti olen sopeutunut sekä oppinut asioita. Niin hassua kuin se onkin, viihdyn tässä työpaikassa ehkä paremmin kuin missään muualla ikinä aikaisemmin. Ja hassuahan se on siis siksi, että kyseessä on kokonaan eri maailma, kuin mitä olen ikinä opiskellut tai kokeillut. Joten suosittelen lämpimästi omalta mukavuusalueelta poistumista ja riskin ottamista.. se kannattaa!
Ja sit tietty ne kaikki arjen jutut..
Ollaan grillattu pariin kertaan. Hoidettu puutarhaa päivittäin ja satoa tulee lähinnä tomaattien ja vihreiden papujen muodossa. Ollaan käyty pyöräilemässä (joskaan ei tarpeeksi) ja joka viikonloppu olen viettänyt vähintään muutaman tunnin hevosten kanssa. Lähes joka päivä töiden jälkeen laitetaan ruokaa ja siivotaan keittiö. Töissä joka arkipäivä 8-17, päivittäin saa vuorotellen nauraa ja kiristellä hampaita. Olen pikkuhiljaa ostellut pieniä purkkeja yms. käteviä juttuja lomaa varten. Ostin myös suojakertoimella 50 varustettua aurinkorasvaa.. saa nähdä millainen punanahka palautuu Tunisiasta. Joka päivä ajattelen blogia, että tästäkin haluaisin kirjoittaa mutta en ikinä saa aikaiseksi. Ja joka ikinen päivä (elämän tappiin asti) kiroan autoilevia idiootteja (ja tästä nyt ainakin on pakko tehdä oma postaus!!!).
Tämmöistä tänne, mitäs sulle?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)