Ihme ja kumma

Aamuisin sen huomaa kun herää ja nousee ylös. Enää ei olekaan valoisaa jo varttia vaille kuusi, aurinko heräilee vasta samaan aikaan kuin mekin ja päivä kirkastuu siitä melko nopeasti. Mutta olen nyt jo parina aamuna pysähtynyt kuinka nopeasti tämäkin kesä on mennyt. Nyt on jo elokuu ja perisuomalaisena koululaisten rytmiin tottuneena se tarkoittaa, että se oikea kesä on jo melkein ohi kun koulutkin alkaa. Vaikka kuinka tietää, että ainakin täällä on vielä parin kuukauden verran edessä aurinkoisia päiviä ja viipyvän kesän tuntua. Puhumattakaan siitä, että omaan kesälomaankin on vielä 6 viikkoa aikaa!

Kesä on (jälleen kerran) hiipinyt ohi ihan huomaamatta. Täällä ei ole ollut pitkiä sikamaisia helteitä, vain muutamia satunnaisia hellepäiviä. Muuten lämpötila pysyttelee 25 molemmin puolin ja on sellainen leppoisa sää. Joka päivälle luvataan sadetta, mutta sekin toteutuu vaan kerran tai kaksi viikossa. Toisaalta sää nyt ei sinällään paljon toimistotyöntekijää hetkauta. Ikkunasta avautuu joka päivä sama maisema, joka on konttorin sijainnista johtuen harvinaisen harmaata teollisuutta, joka ei paljon inspiroi oli sitten auringonpaiste tai sade.

Koska ei ole ollut pidempää lomajaksoa eikä ole oikein tehnyt mitään erityistä, niin arki rullaa omalla painollaan eteenpäin. Päivät ja viikot kuluu huomaamatta. Äiti tosin totesi hyvin, että on hyvä jos arjen osaa ottaa sellaisena kuin se on. Koska sitähän se elämä on, arkea ja (hyvin satunnaista) juhlaa.

Mitä tässä puolentoista kuukauden aikana sitten on tapahtunut?
Muutamia asioita, jotka on herättänyt oikein kunnolla miettimään. Varsinkin omia ihmissuhteita ja sitä, mikä on mulle tärkeää.

Heinäkuun alussa täytin 27 vuotta.  Oman "vanhuuden" huomaa konkreettisesti siinä kuinka kaikki ystävät, tutut ja tutuntutut menee naimisiin, saa lapsia ja ostaa oman talon. Sitten siinä itse hiljaa pienessä mielessään miettii, että pitäiskö munkin, mutta ei kai tässä iässä nyt vielä ja mihin tässä oikeen on kiire, hyvin ehtii "sitten parin vuoden päästä".

Rakas hevosystäväni Arno kuoli muutama päivä syntymäpäiväni jälkeen. Melkoisen dramaattisesti vielä meidän maastolenkin aikana. Sen jälkeen en ole ollut hevosen selässä. Kylläkin melkein joka viikonloppu hevosia hoitamassa. Tuntuu että vaivihkaa rupeaa rimakauhu nostamaan päätään ratsastuksen suhteen, jos en kohta pääse hevosen selkään. Mutta uusi hevonen on vasta haussa ja ratsastustallia karsastan jostain syystä tällä hetkellä. Ehkä pitäisi suosiolla ottaa yksityistunti ja taas totutella omaan tahtiin kuinka se sujuu. Arnon kuolema on lähentänyt välejä joidenkin ihmisten kanssa ja joidenkin ihmisten reaktioita olen lähinnä ihmetellyt (tai siis sitä, että mitään reaktiota ei tule). Vaikka kyseessä onkin "vain" hevonen, niin harvemmin kuitenkaan kukaan kuolee omien silmien edessä ja sen lyhyen ajan, joka ehdittiin olla yhdessä, meistä tuli ihan parhaat kaverit.

Sain kaksi kappaletta maailman ihanimpia ystäviä Suomesta kylään ja tajusin, että ei ystävyyssuhteita voi tekemällä tehdä. Kun jonkun ihmisen kanssa kolahtaa ja sama taajuus löytyy, kun voi nauraa ja itkeä yhdessä, ja luottaa toiseen sataprosenttisesti, niin ystävyys säilyy läpi vuosien. Se säilyy ja sen tietää olevan olemassa, vaikka yhteyttä pidettäisiin vain satunnaisesti. Juttu jatkuu siitä mihin jäätiin vaikka edellisestä tapaamisesta olisi vuosi tai enemmän. Oikeiden ystävyyssuhteiden aikuisällä luominen on käsittämättömän vaikeaa. Vähän niinkuin parisuhteissakin, mitä enemmän ikää ja historiaa on takana, sitä suurempi painolasti ihmisellä itsellään on ja on onnen kauppaa jos löytää toisen ihmisen, joka hyväksyy kaiken sen mitä toinen ihminen mukanaan tuo.

On ollut ihanaa huomata kuinka ollaan Justinin kanssa selkeästi päästy meidän alkuvuoden kriisistä yli ja ollaan taas entistä paremmin toistemme tukena ja seurana. Olen onnellinen ja tyytyväinen meidän suhteeseen ja omaan elämääni. Tähän arkeen, joka rullaa ihan itsestään.

Meidän Sparksille on käynyt köpelösti, mutta missä, miten ja koska on arvoitus. Meillä on täällä jo parin viikon ajan ollut karvainen pieni potilas, jota hoivataan aamuin illoin. Pari viikkoa sitten huomattiin Sparksin olevan hirveän apaattinen ja se tila paheni muutamassa päivässä "sairaalakuntoon". Lääkärissä todettiin yli 40 asteen kuume ja iso, syvä haava mahassa. Mistä se haava on tullut, ei voi tietää, mutta lääkäri epäilee että Sparks on jäänyt johonkin roikkumaan. Haava oli itsessään iso mutta se reikä ihon alla vielä isompi. Sparks oli tehohoidossa 3 päivää, jonka aikana haava puhdistettiin nukutuksessa, nesteytettiin, lääkittiin ja kaikinkeinoin koitettiin saada elämää pieneen ressukkaan. Sparks syö edelleen kaksi kertaa päivässä antibioottia ja lisäksi kerran päivässä tulehduksenestolääkettä ja kipulääkettä. Haava puhdistetaan kaksi kertaa päivässä betadineshampoolla, salvataitokset päälle ja siteet ympärille. Lisäksi kissalla on puku, joka muistuttaa ihan vauvanbodya. Kuinka yllättävää että Sparks ei voi sietää kyseistä asua.. mutta ei ole vaihtoehtoa. Kertaalleen tikit on jo laitettu uudelleen.
Haava ja reikä on onneksi pienentyneet jo paljon ja kissa voi paljon paremmin. Mutta hoitoa jatketaan ja viikottain käydään vähintään kerran lääkärissä. Tämän kuukauden paskamaisin erä onkin mukavan suuret eläinlääkärilaskut.
Mutta kuten Justin omalle äidilleen totesi, tuo kissa on kuin oma lapsi ja sitä tekee kaikkensa että kaverin saa kuntoon. Ja kun Sparks oli 3 päivää tehohoidossa, niin koko ajan sitä ihmetteli että missä se nyt on kun ei näy. Niin tottunut on siihen, että meidän lisäksi täällä pyörii pieni nelijalkainen. 

Töissä menee hyvin. Ensimmäinen kehityskeskustelu oli viime viikolla ja sain pelkästään positiivista palautetta. Kuinka ovat erittäin tyytyväisiä siihen kuinka olen edennyt, ottanut nyt jo enemmän vastuuta kuin alunperin puhuttiin ja kuinka nopeasti olen sopeutunut sekä oppinut asioita. Niin hassua kuin se onkin, viihdyn tässä työpaikassa ehkä paremmin kuin missään muualla ikinä aikaisemmin. Ja hassuahan se on siis siksi, että kyseessä on kokonaan eri maailma, kuin mitä olen ikinä opiskellut tai kokeillut. Joten suosittelen lämpimästi omalta mukavuusalueelta poistumista ja riskin ottamista.. se kannattaa!

Ja sit tietty ne kaikki arjen jutut..
Ollaan grillattu pariin kertaan. Hoidettu puutarhaa päivittäin ja satoa tulee lähinnä tomaattien ja vihreiden papujen muodossa. Ollaan käyty pyöräilemässä (joskaan ei tarpeeksi) ja joka viikonloppu olen viettänyt vähintään muutaman tunnin hevosten kanssa. Lähes joka päivä töiden jälkeen laitetaan ruokaa ja siivotaan keittiö. Töissä joka arkipäivä 8-17, päivittäin saa vuorotellen nauraa ja kiristellä hampaita. Olen pikkuhiljaa ostellut pieniä purkkeja yms. käteviä juttuja lomaa varten. Ostin myös suojakertoimella 50 varustettua aurinkorasvaa.. saa nähdä millainen punanahka palautuu Tunisiasta. Joka päivä ajattelen blogia, että tästäkin haluaisin kirjoittaa mutta en ikinä saa aikaiseksi. Ja joka ikinen päivä (elämän tappiin asti) kiroan autoilevia idiootteja (ja tästä nyt ainakin on pakko tehdä oma postaus!!!).

Tämmöistä tänne, mitäs sulle?