Au pairin arkea

Katsoin viime viikolla ensimmäiset 5 jaksoa Yle Areenan kautta Au pairit Lontoossa -ohjelmasta ja tällä viikolla viimeiset 5 jaksoa. Yhteensä siis 10 jakson verran 4 suomalaistytön arkea Lontoossa. Jotenkin tuosta ohjelmasta jäi tosi ristiriitaiset fiilikset. Tavallaan ymmärrän noita tyttöjä, tunnistan hyvin paljon samoja fiiliksiä kun mietin aikaa, jolloin olin itse au pairina. Mutta osalle jutuista joudun vaan pudistelemaan päätäni ja ohhottelemaan, että voi jee mitä teinejä.

Työskenteleminen au pairina on aikamoinen villi länsi, ikinä ei tiedä varmasti millaiseen perheeseen päätyy ja osalla on aivan mahtavia kokemuksia ja osalla taas niin kamalia, että joutuu lähtemään kesken kaiken pois. Mistään ei ole takuita ja silti au pairina on todella paljon pelkästään sen perheen armoilla. Huomaahan sen noistakin jaksoista, että kolmella neljästä ei tunnu olevaan minkäänlaista käsitystä siitä, miten huolehtia itsestään tai millaista on oikeasti ottaa vastuuta itsestä, puhumattakaan muista ihmisistä.

Itseäni ihmetytti sarjan alkujaksossa se, että ilmeisesti kukaan tytöistä ei ollut tavannut au pair perhettään etukäteen. Olisi ollut kiva, jos sarjassa olisi valotettu sitä, miksi tytöt on päättäneet lähteä au pairiksi ja mitä kautta he ovat nuo perheet löytäneet. Käyttivätkö esimerkiksi jonkunlaisen välitystoimiston apua? Myöskään kaikkien perheet eivät hakeneet tyttöä lentokentältä vaan tytöt joutuivat itse julkisilla etsimään tiensä uuteen kotiin. Kuulostaa aika karulta, varsinkin kun au pairiksi lähtiessä tavaraa on ehkä enemmän kuin viikon lomamatkalle ja jos ei ole kokemusta reissaamisesta, niin alkua voisi helpottaa (ja olo olisi varmasti tervetulleempi) jos joku hakisi lentokentältä.

Olin au pairina elokuusta 2008 huhtikuun 2009 alkuun, ensin Naardenissa ja sitten Amsterdamissa Hollannissa. Itse löysin aikoinani au pair perheeni MOL:n sivujen (nykyisin TE-palvelut) kautta. Silloin työpaikkailmoituksissa julkaistiin vielä au pair paikkoja, mutta nykyään kuulemma ei enää. Joten en tiedä, mitä kautta perheet nykyään etsivät uusia au paireja? Välityssivustojahan on paljon, mutta toimivatko ne, ei ole omaa kokemusta..
Vastasin aikoinani pariin ilmoitukseen ja molemmista sain lähes samantien vastaukset, molemmat sattumalta Hollantiin, vaikka alunperin minkäänlaista maapreferenssiä ei ollut.

Hakuprosessi eteni nopeaan. Lähetin oman hakukirjeeni vastauksena tuolla MOL:n sivuilla näkyneeseen ilmoitukseen, sain sähköpostia takaisin, jossa perheen äiti kysyi että koska voisi soittaa minulle. Soitti ja juteltiin (enää en tosin yhtään muista, että mistä) ja sovittiin että tavataan Helsingissä, kun hän on siellä työmatkalla. Oli muistaakseni juhannusviikolla tai joskus niillä main. Matkasin Helsinkiin ja tapasin perheen äidin siellä, juteltiin ja sitten myös soitettiin perheen isälle, jonka suurin huoli oli, että osaanko laittaa ruokaa (hän itse kun ei osannut kokata yhtään mitään). Puhuttiin lapsista ja työtehtävistä. Sain paikan ja sovittiin, että kun perhe tulee myöhemmin kesällä Suomeen lomalle, niin tapaan heidät vielä silloin uudestaan, ihan vaan nähdäkseni lapset ja antaakseni heidän mukaansa yhden matkalaukun, jotta tavaraa saisi perille halvemmalla. Työt alkoivat elokuun puolenvälin tietämillä, koska olin kesätöissä enkä päässyt lähtemään aiemmin.

En tavannut perheen edellistä au pairia ollenkaan, mutta laiteltiin kesän aikana sähköposteja ja lisäksi hän oli kirjoittanut mulle kirjeen, jossa antoi vinkkejä tulevaa varten. Perheen äiti haki mut lentokentältä, mikä oli tosi hyvä, koska siinä vaiheessa olin matkustamisen suhteen aikalailla yhtä ummikko kuin tuon sarjankin tytöt. Muistan vielä, kuinka harmitti, että perheen äiti ei halunnut maksaa pysäköinnistä ja tulla aulaan vastaan, vaan hän opasti että kun olen saanut laukkuni, niin nousen Schipholilla ylempään kerrokseen, jossa on lähtöaula ja jossa voi pysäköidä hetkeksi jättääkseen ihmisiä pois kyydistä. Ihmettelin, että onko se nyt niin iso vaiva  pysäköidä auto, maksaa siitä ja tulla kunnolla vastaan. Mutta ilmeisesti saan olla onnellinen, että edes joku tuli hakemaan.

Ennen kun työt au pairina alkoivat, niin ajattelin että sillä taskurahalla pärjää ihan hyvin. Summa oli muistaakseni 440 euroa kuukaudessa tms. Koska puhelinlasku maksetaan, netti kuuluu kaupan päälle, ruokaa saa ottaa kaapista jne. Mutta aika pian sitä huomasi, että jos vähääkään viikonloppuisin reissasi ja halusi tehdä asioita, niin tarkkaan sai katsoa mihin rahansa pisti. Hyvin pian rupesi myös ärsyttämään, kuinka paljon vastuuta on, kuinka paljon työtehtäviä on ja kuinka vähän siitä oikeastaan itselle saa.

Perheessä oli hollantilainen isä, suomalainen äiti ja kaksi lasta. Tyttö sillä hetkellä 7v. ja poika 9v., molemmat siis jo koulussa päivät. Joka viikolle oli tiettyjä hommia, kuten kaupassakäynti, ruoanlaitto joka arkipäivä, silittäminen ja siivoaminen. Lisäksi tyttö piti viedä ja hakea koulusta sekä kuskata harrastuksiin. Molempien lasten eväät piti tehdä aamuisin sekä iltapäivällä välipalaa. Käytännössä siis arkipäivien muonitus oli kokonaan au pairin vastuulla. Kotitöitä tuntui olevan paljon, koska niihin kului paljon aikaa. Käytännössä koko talon (se oli valtava) siivoamiseen meni helposti 3-4 tuntia ja perheen äiti olisi halunnut, että imurointi tehdään vähintään kaksi kertaa viikossa. Pyykkiä pestäväksi ja silitettäväksi oli myös paljon, kerralla sai helposti kulumaan muutaman tunnin.

Perheen äiti ja isä olivat molemmat uraihmisiä, joten heidän viikkoihinsa kuului myös työmatkoja. Yrittivät sopia niin että eivät olisi yhtä aikaa pois, mutta sekään ei aina onnistunut. Vaikka au pairina kuuluu ottaa vastuuta, niin silti en kokenut olevan oikein, että olin joinakin päivinä lapsista vastuussa 24/7, vaikka vain parin päivän ajan. Oli myös kamalaa nähdä ja kokea kuinka lapset kärsivät siitä. Lapset itkivät ja ikävöivät vanhempiaan ja raivosivat minulle, jos en saanut heidän vanhempiaan kiinni puhelimitse. En muista yritinkö puhua siitä vanhemmille, mutta mielestäni oli suhteellisen järkyttävää, että he asettivat uransa lapsiensa edelle. Viikonloppuisin tottakai perhe vietti yhdessä laatuaikaa ja käytännössä au pair oli kokonaan ulkona näistä kuvioista. Opinkin aika nopeasti keksimään viikonlopuille paljon ohjelmaa ja pysymään poissa kotoa.

Muistan tuolta ajalta myös sen, kuinka epäreilulta jotkut perheen vanhempien sanomisista tuntuivat. Jostain kun oli mieleeni iskostunut, että au pairin tulisi olla kuin perheenjäsen ja auttaa perheen arjessa, ei suinkaan olla se orja, joka pyörittää koko showta. En siis kauheasti tykännyt kommenteista, joissa perheen äiti esimerkiksi epäili että en ollut hoitanut viikkosiivousta, kun loppuviikosta hyllyjen alta pyöri esiin pölypalleroita. Jos hän olisi ikinä ollut kotona ja siivonnut itse, niin tietäisi kyllä, että vaikka kuinka puunaa ja pyyhkii pölyjä, niin kyllä jo viikon päästä uudet pölyt pyörii. Tai ainakin meillä täällä kotona, kyllä jo viikossa kalusteiden alta pyörii pölyjä ja hyllyjen päällä on kevyt pölykerros. Sain myös kommenttia siitä, että en komentanut poikaa ja hänen kavereitaan tarpeeksi kun he leikkivät ja remusivat. Perheen isä oli sillä hetkellä kotona ja ajattelin mielessäni, että jos meteli kerran häiritsi häntä, niin olisi voinut myös isän roolissa siitä huomauttaa vaikka virallisesti oltiinkin vielä "au pairin työajalla". Kieltäydyin myös talon ikkunoidenpesusta (koska edellinen au pair niin neuvoi, ei kuulemma missään nimessä kuulu tehtäviin ja aiheuttaa ihan valtavan työn, 3 kerroksinen talo valtavilla ikkunoilla) vedoten siihen, että en koe sen kuuluvan tehtäviini ja perheen äiti veti herneen nenään. Hän totesi sitten tekevänsä sen joskus itse (vaikka rahaa olisi ollut palkata joku se tekemäänkin), mutta ei koskaan saanut sitä aikaiseksi. Lisäksi perheen äiti valitti siitä, kuinka en muka pitänyt omaa suihkuani tarpeeksi siistinä (vaikka pesin sen samalla tavalla kuin heidänkin suihkunsa) ja piti törkeyden huippuna sitä, että hän joutui pesemään sen itse, kun olin poissa, koska heille tuli vieraita ja suihku oli niin likainen, ettei hän kehdannut päästää vieraita sinne. En myöskään saanut viikonloppuisin pyytää kavereitani kylään, koska se on "perheen omaa aikaa" ja perheenäiti haluaa että hän voi kulkea pyjamassa omassa kodissaan jos siltä tuntuu, mutta ei voi tehdä sitä, jos "vieraita ravaa jatkuvasti". Viikolla taas olisin saanut iltaisin pyytää ihmisiä kylään,kunhan ei häirittäisi häntä tai lapsia. Usein viikolla sitten istuin kaikki illat yksin huoneessani, koska harvemmin kellään au pair kavereista oli aikaa tavata viikolla.

Tunnistan siis hyvin nuo ohjelmassakin nähdyt tyttöjen fiilikset siitä, että on yksinäinen vaikka onkin ihmisten ympäröimänä. Mutta tavallaan ei kuitenkaan ikinä ole omaa rauhaa, koska kotona on aina joku muu ja kun koti on myös työpaikka, on sitä eroa melkein mahdoton tehdä. Au pairin halutaan osallistuvan arkeen ja olevan avulias myös "työajan" ulkopuolella, mutta silti pitää osata erottaa itse, koska perhe tarvitsee myös aivan perheenkeskeistä aikaa.

Itse hain aktiivisesti kontaktia ja uusia ystäviä, ja niitä löytyikin mukavasti. Tietty oma tiivis porukka muodostuu nopeasti, mutta onneksi omalla kohdallani, joukko oli kansainvälinen eikä vain suomalaisista koostuva. Koska se on kuitenkin useimmille sen au pair vuoden tavoite, kansainvälistyä ja saada uusia kokemuksia.

Kun olin viettänyt ensimmäisessä perheessä 4-5 kuukautta sain tilaisuuden, josta en voinut kieltäytyä. Suomalainen äiti oli muuttamassa 4 lapsensa kanssa Hollantiin ja etsi lapsille hoitajaa. Päivittäin oli selkeä työaika, asuin omassa asunnossa, jonka sain perheen äidin kautta ja vuokra maksettiin hänen toimestaan, palkka oli tuplasti sen mitä tienasin ensimmäisessä perheessä, perheen kodissa kävi siivooja joten ainoa tehtävä oli olla lasten kanssa koko päivä ja huolehtia päivän aikana syötävistä sapuskoista. Lisäksi jos äiti tarvitsi lapsenvahtia iltaisin tai viikonloppuisin, hän maksoi siitä aina erikseen.

Koska kaikki työehdot kuulostivat paljon paremmilta ja olin aika kyllästynyt ensimmäisen perheen arjen pyörittämiseen, turhanpäiväiseen valittamiseen heidän puoleltaan ja jatkuvaan tyytymättömyyteen, niin ilmoitin että lähden. Olin lähdössä Suomeen joululomalle ja kerroin ensimmäisen perheen äidille ennen sitä, että olen löytänyt uuden perheen, jossa aloitan tammikuun puolivälin jälkeen. Joten kun tulisin takaisin tammikuun alussa, niin voisin olla heidän luonaan vielä pari viikkoa ja sitten vasta muuttaa toiseen perheeseen. Mielestäni (ja olen edelleen sitä mieltä) tein reilusti kun kerroin heille hyvissä ajoin, sanoin olevani (ja uuden perheen myös) olevan joustava sen suhteen milloin aloitan, jotta heillä on aikaa etsiä uusi au pair auttamaan. Perheen äiti suuttui ihan silmittömästi, minkäänlainen järkevä keskustelu aiheesta ei tullut kuuloonkaan. Koska minua kohdeltiin siellä kuin työntekijänä (ei suinkaan perheenjäsenenä), niin pelasin itse roolini kuin työntekijänä. Irtisanouduin reilulla varoitusajalla, koska olin saanut paremman paikan.

Palasin vanhaan perheeseen joululoman jälkeen tammikuun alussa. Samana iltana perheen äiti ja isä kertoivat yhdessä tuumin, kuinka saan nyt pakata kaikki tavarani, tyhjentää huoneeni ja häipyä huomiseen iltaan mennessä. He eivät kuulemma halua minua enää kotiinsa ja vaativat myös maksamaan lentolippuni heille takaisin, koska en kuulemma ollut pitänyt omaa osaani sopimuksesta. Tässä vaiheessa on tietysti turha ruveta riitelemään siitä, oliko oma työnkuvani ollut samanlainen kuin mistä oli keskusteltu, eli olivatko he pitäneet oman osansa sopimuksesta. He myös kieltäytyivät antamasta minulle enää kotinsa wlan salasanaa, kun sanoin että tarvitsen nettiyhteyden ottaakseni yhteyttä uuden perheen äitiin ja kaikkiin ystäviini.

Kaikinpuolin siis ruma tilanne. Tuo aika siinä ensimmäisessä perheessä ei jättänyt kovinkaan auvoista oloa au pairina olosta, lähinnä oli jatkuvasti sellainen fiilis, että käytetään hyväksi sinisilmäistä tyttöä, joka haluaa tulla töihin ulkomaille. Ei tietenkään koko aika ollut pelkkää kakkaa ja myös hyviä muistoja jäi, en kadu sitä että lähdin, mutta harmittaa ettei ensimmäisen perheen kanssa mennyt putkeen. Toinen perhe onkin ihan eri stoori ja siltä ajalta on paljon lämpimämmät muistot. Sielläkään en ollut perheenjäsen, mutta työtehtävät oli paljon selkeämmät ja reilummat. Myös oma asunto auttoi paljon ja olisin viihtynyt pitempäänkin.

Luulen, että viihtymistä ja sopeutumista au pairina edesauttaa paljon se, jos on etukäteen selkeästi keskusteltu siitä mitkä on odotukset puolin ja toisin. Au pairiksi lähtevän tulee myös itse tietää mitä kokemukselta haluaa. Esimerkiksi jos eniten odottaa pelkkää yöelämää, niin lähtökohta on ehkä väärä. Olen kuullut lukemattomia huonoja kokemuksia siitä, kuinka perheen ja au pairin välillä on mennyt sukset kokonaan ristiin. Myös omien au pair kavereiden kokemuksia jaksaa hämmästellä. Toisen perhe oli ihan natsisakkia ja toisella kuin kakkoskoti. Jos aikoo ottaa au pairin kotiinsa, niin on varmaan hyvä miettiä myös sitä, että palkkaako kotiapulaisen vai ottaako kotiinsa uuden perheenjäsenen, jonka edessä uskaltaa olla kalsareissa ja jota ei kohdella kuin ulkolaista.

Facebookin Suomalaiset Hollannissa -ryhmässä yritin myös udella lapsiperheiden vanhemmilta, että minkälaiset odotukset heillä olisi, jos ottaisivat au pairin. Millaisen haluavat, millaisia työtehtäviä ja mitä kaikkea odotetaan. Myös kuinka vanhemmat itse suhtautuisivat au pairiin. En kuitenkaan saanut yhtään vastausta, ainakaan vielä. Hautautui todennäköisesti muiden keskusteluiden alle :)

Itse en tulevaisuudessa haluaisi au pairia omaan kotiini. En halua ottaa tuntematonta ihmistä kotiini asumaan, huolehtimaan siitä ja lapsistani ja vielä toivottaa hänet sydämellisesti tervetulleeksi ja toivoa/tehdä parhaani että hän sopeutuu. Ja mielestäni niin pitäisi kuitenkin tapahtua. Suhteellisen haastavaa siis myös perheille, jotka au pairin haluavat. Itse kun en ole mitenkään supersosiaalinen, en aina jaksa kiinnostua uusien ihmisten tapaamisista ja heihin tutustumisesta ja lisäksi nautin niin paljon oman kodin rauhasta, että en osaisi kuvitellakaan jakavani sitä tuntemattoman ihmisen kanssa. Tottakai siinä sitten tutustuisi, mutta eäää.. en osaa kuvitella.. Samaa sarjaa sen kanssa, etten halua palkata siivoojaa, koska siivoan mieluummin itse.

Päällimmäisenä tuosta Au pairit Lontoossa sarjasta jäi mieleen, että tytöillä ei tainnut olla minkäänlaista ideaa, että mihin ovat lähdössä ja mitä tekemään. Sarjassa ei sen kummemmin käsitelty taustoja, että miksi tytöt ovat lähdössä nyt, siinä elämäntilanteessa ulkomaille. Tyttöjen ulkomailla olo aika tuntui myös kovin lyhyeltä, Jasmiina luovutti 2kk jälkeen ja 2 muuta taisi viihtyä 4kk? Mirahan jäi vielä jatkamaan pestiä ja vaikutti hänen kohdallaan ihan hyvältä ratkaisulta. Mutta ehkä aika oli kuitenkin riittävä, kun kaikki olivat sitä mieltä että on aika lähteä kotiin ja tää on nyt niin nähty.

Taisi kaikki tytöt kuitenkin olla samaa mieltä, että kokemus oli mahtava ja ilman au pairina oloa, olisi moni asia jäänyt kokematta. Itse allekirjoitan tuon ja samaan syssyyn totean, että aina kannattaa lähteä opiskelijavaihtoon, työharjoitteluun, töihin ulkomaille jos vähäkään on sellainen fiilis.

Rohkeus, uskallus, ratkaisu

Olen näiden 26,5 ikävuoden aikana aika ajoittain tehnyt ratkaisuja, jotka muista ihmisistä tuntuu hassuilta/kummilta/rohkeilta/tyhmiltä jne. Ratkaisuja, jotka sillä hetkellä on tuntuneet hyviltä ja oikeilta. Tottakai kun näin jälkeenpäin ajattelee, niin osaa olisi tietysti voinut harkita kauemminkin ja niistä on oppinut paljon. Mutta on niin totta, että mikään tehty ei kaduta, vaan se mikä on jäänyt tekemättä.

Source

Varsinkin viime vuosina (karkeasti sanottuna vuodet siitä 20-kesäisestä eteenpäin) olen tehnyt oikeasti hyviä ratkaisuja. Pikainen muutto Ylivieskaan oli väärä ratkaisu silloisen poikaystävän perässä, mutta oli enemmän kuin hyvä ratkaisu lähteä au pairiksi tänne Hollantiin. Pääsinpähän pois Ylivieskasta ja eroon suhteesta, joka ei vienyt eteenpäin elämässä. Oli oikea ratkaisu seurata sitä unelmaa, joka oli elänyt jo pari vuotta mielessä. Pakko päästä ulkomaille, elämään, asumaan ja kokemaan!

Ja ilman tuota ratkaisua vuonna 2008, en olisi tässä ja nyt. Kirjoittamassa tätä blogipostausta oman Hollannin kodin sohvalla, aurinkoisena lauantaiaamuna, Sparks kuorsaa sohvannurkassa ja Justin lähti käymään asiakkaan luona rakentaakseen jonkun laatikon. Myöhemmin tänään Rotterdamiin, illalla lempparisukulaisten luokse syömään. Lomaa vielä viikko ennen kuin uusi työ alkaa 17.3. Sopimus tuli eilen sähköpostilla muiden täytettävien papereiden joukossa.

Source

Oli erittäin suuri riski irtisanoutua työpaikasta ilman tietoa tulevasta. Jäin tietoisesti siis työttömäksi aikana, jolloin ihmisiä jää työttömäksi jatkuvasti ja työttömänä olleet pysyvät työttöminä kuukausia, jopa vuosia. Paska taloustilanne, vielä paskemmat yritykset, jotka tavoittelevat aina vaan suurempia voittoja, välittämättä pätkääkään rivityöntekijöistä ja paskat poliitikot, jotka keskittyvät aina ja jatkuvasti vääriin asioihin. Suomessakin kansanedustajan on helppo hymyillä yli 3000 euron kuukausipalkalla ja voivotella, että kyllä nyt pitää opiskelijoiden/työttömien/yksinhuoltajien/eläkeläisten etuja kiristää, kun ei valtiolla ole rahaa. (Voisin muuten jauhaa maailman epäreiluudesta vaikka kuinka kauan, mutta se nyt ei ollut ollenkaan tämän jutun pointti.)

Mutta tein siis tietoisen ratkaisun jäädä työttömäksi, koska se oli ratkaisu, jonka avulla saatoin vaikuttaa oman parisuhteeni tilanteeseen. Jos vaihtoehtona on parisuhteen loppuminen tai työn jääminen, niin mieluummin olen sitten taloudellisesti epävakaassa tilanteessa. Raha kun ei tuo onnea (vaikkakin helpottaa elämää) mutta kun tuntee olonsa rakastetuksi, onnelliseksi ja halutuksi, niin fiilis on jo paljon parempi.

Source

Tottakai ratkaisua helpotti se, että en viihtynyt entisessä työssäni kovinkaan hyvin. Kun työ vie kaiken ajan, ajan kaikelta muulta elämältä, niin työn pitäisi olla paljon palkitsevampaa kuin työ, jossa olin. Useimmat ihmiset joiden kanssa asiasta juttelin, sanoivat kyllä ymmärtävänsä ratkaisuni. Mutta eivät tiedä uskaltaisivatko toimia samoin.

Myös uuden tulevan työpaikkani kakkoshaastattelussa ratkaisuni kyseenalaistettiin. Kaikkien niiden kolmen ihmisen toimesta, jotka haastatteluun osallistuivat. Jij durft. Sinä uskallat. Kyselivät miten voin tehdä sellaisen ratkaisun tässä taloustilanteessa. Yritin selittää ilman yksityiskohtia, että uskon työssäviihtymisen ja henkilökohtaisen (fyysisen ja henkisen) hyvinvoinnin olevan tärkeämpää kuin taloudellinen turvallisuus. Ja että koen tämän olevan oikea ratkaisu. Samaan hengenvetoon tottakai kerroin, kuinka paljon haluan tulla heille töihin, kuinka koen tulevan työn sopivan omaan luonteeseeni ja ominaisuuksiini paremmin kuin nykyisen työni, ja kuinka innoissani olen siitä, että tässä työssä saan mahdollisuuden löytää oikean tasapainon työn ja vapaa-ajan välillä.

En edelleenkään tiedä, olivatko he innoissaan vai kauhuissaan riskinottokyvystäni.

Mutta en usko että yksikään työnantaja katsoo huonolla sitä, että työntekijä seisoo vakaasti kengissään, pysyy ratkaisujensa takana ja on valmis puolustamaan niitä kritiikkiä kohdatessaan. Tottakai olo oli kuin Hannu Hanhella kun sain kuulla, että työpaikka on mun. Tottakai olisi voinut käydä toisinkin ja olisin edelleen joka ilta busy lähettämässä hakemuksia vähän joka puolelle.

Source

 Haluan kuitenkin omalla esimerkilläni kertoa siitä, että riskinotto kannattaa ja vaikeidenkin ratkaisujen tekeminen palkitsee. Joskus, jossain kohtaa. Ei kannata pelätä muutosta ja oman elämän käsiin ottamista. Useimmille meille ulkosuomalaisille tämä on tottakai tuttua, ratkaisuja on tehtävä, vaikka äiti itkisi kotona ja sisko kinuaisi kainalossa, että älä lähde.

Jokaisella on kuitenkin oikeus (ja velvollisuus) muokata elämästään juuri sellainen kuin haluaa. Muiden mielipiteitä on hyvä kuunnella, mutta niiden ei saisi antaa vaikuttaa suuriin päätöksiin. Ilman riskiä, ei voi saavuttaa mitään. Jos et viihdy ja ole onnellinen työssäsi/parisuhteessasi/opinnoissasi/elämässäsi, voisi olla aika repäistä ja kokeilla jotain muuta.

"Ultimately, you just have one life. You never know unless you try. 
And you never get anywhere unless you ask." 
Kate Winslet

Tämä on mottona ja pysyy!

PS. On ihan ok huomata että on tehnyt väärän ratkaisun, on inhimillistä tehdä virheitä, joskus on ok myöntää olleensa typerä ja ottaneensa turhan riskin. Parasta on jos oppii omista ja muiden virheistä. Pointti onkin siinä, että jos ei ole onnellinen, niin muutosta kannattaa hakea. Jos kaikki on hyvin, niin nauti elämästä sellaisena kuin se on. Jokainen määrittelee oman onnellisuutensa ja sen millaista elämää haluaa elää.

Dilemma oikeasta ja väärästä

Omasta mielestäni omaan melkoisen terävän käsityksen rehellisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta. En ole millään muotoa ihmistyyppiä, joka menee sieltä missä aita on matalin tai muutenkaan pelaa vilunkipeliä. Mielestäni jokaisen tulisi tehdä niin hyvin kuin itse osaa, ei ratsastaa kaverin kyydillä tai luistaa hommista, jos ei kiinnosta. Haistatte varmaankin jo vähän perfektionismia. Ja myönnänkin sen. Raivoisa oikeustaju ja "asioiden tekeminen oikein" ei välttämättä ole aina hyvä asia. Eikä sillä todellakaan saa aina kavereita. Myönnän myös, että pääsisin joskus paljon helpommalla (kuin myös kanssaihmiseni) jos jättäisin pienet jutut huomioimatta ja keskittyisin siihen isoon kokonaiskuvaan.

Mutta tälläkin hetkellä pohdin erästä dilemmaa, joka vetää aivoni ja oikeustajuni solmuun. Ja voi olla että tapani mukaan jälleen pohdin päivätolkulla asiaa, joka ei välttämättä edes tule eteen. Here goes nothing.

Source

Kirjoitin viime postauksessa, että saatan vaihtaa työpaikkaa. Asia on 98% varma. Sain viime perjantaina puhelinsoiton, kyllä, me haluamme palkata sinut JOS security ja reference checkistä saadut tulokset ovat ok. Security check tuloksen saaminen kestää noin viikon. Joten vasta sitten kun yritys on saanut hyväksyvän päätöksen turvallisuushenkilöstöltä, voidaan sopia rekryprosessin viimeinen tapaaminen ja allekirjoittaa sopimus.

Ja kah, mielestäni homma on varma vasta siinä vaiheessa, kun nimi on paperissa ja tiedän aloittavani uudessa yrityksessä.

Joten joudun odottamaan todennäköisesti ainakin tämän viikon vielä. Kärsimättömälle ihmiselle tämäkin on jo vaikeaa.

Se aito ja ehta dilemma on kuitenkin tämä:
Nykyinen työsopimukseni päättyy 1.9. Ennen kuin olin edes hakenut tätä uutta työpaikkaa, olin sopinut nykyisen pomoni kanssa että työsopimuksen uudistamisesta/tunneista ym. keskustellaan hänen palattuaan lomalta, elokuun ensimmäisellä viikolla. Eli tällä viikolla.

Jos nykyinen pomoni siis nykäisee tällä viikolla hihasta ja haluaa keskustella...
mitä mä teen? mitä mä teen? mitä mä teen?

Valehtelenko päin naamaa, "Tottakai haluan jatkaa, viihdyn todella hyvin, ihana paikka olla töissä" vai olenko rehellinen "No itseasiassa, olen hakenut toista työpaikkaa, joten en ole varma pystynkö/haluanko jatkaa täällä".

Molemmat vaihtoehdothan kusee ihan päin omaa näköä. Jos valehtelen, saan huonon maineen ja pilaan kaikki suhteet, viimeistään siinä vaiheessa kun totean (pahimmassa tapauksessa vain viikon jälkeen) että btw, en muuten jatkakaan kun pääsin toisiin töihin.

Jos olen rehellinen, pomo toteaa tottakai heti, "OK, no eihän tässä sitten ole edes mitään keskusteltavaa kun et nähtävästi viihdy täällä. Ja mehän ei semmosia työntekijöitä tarvita."

Rehellisyydessähän ei muuten ole mitään vikaa, mutta mitä jos apua, jotain meneekin vikaan ja kohta ei ole työpaikkaa ollenkaan?!

Periaatteessahan voisi ajatella, että eihän mikään voi mennä vikaan, kun en ole ikinä ollut edes tekemisissä poliisin kanssa. Mutta mitä jos jotain meneekin mönkään?!

Source

Kauhein skenaario kun olisi olla taas työtön ja aloittaa koko soopa alusta. 

Hollantilaiset tukijoukot ovat todenneet tähän dilemmaan, että ei muuta kuin valehtelet päin naamaa. Mutta kun.. en mä osaa, enkä pysty. Valahdan punaiseksi ja rupean sönköttämään ja sitten ne ainakin tietää, että valehtelen.

En tiedä miten pystyisin lykkäämään tapaamista pomon kanssa siihen asti että tietäisin varmasti siitä toisesta paikasta. Valehtelemalla jotain muuta? Että ehkä me muutetaan Justinin kanssa pois tai ollaan eroamassa, enkä tiedä jäänkö tänne. Äh, en tiedä. Terveydellisiä ongelmia, pitää odottaa ensi viikkoon että labratulokset tulee? :D

Sormet ristissä toivon, että pomo olisi itse niin kiireinen, että ei muistaisi koko asiaa.

Tyhmintähän koko tilanteessa on se, että toisen työpaikan hakeminen ei ole millään tavalla laitonta. Kaikkihan niin tekee, muuten kukaan ei ikinä vaihtaisi paikasta toiseen. Uuden työpaikan hakeminen ei millään tavalla dissaa sitä vanhaa. On vaan aika tehdä joku muutos.

Mutta kun.. tämmösissä tilanteissa tiedän, että rehellisyys kostautuu vaan itselle. Kukaan työnantaja ei arvosta sitä, jos hakee muualle. Kaikki haluaa lojaaleja työntekijöitä, jotka on omistautuneita yritykselle.

Onhan muuten vielä yksi vaihtoehto. Mitä jos tämä nykyinen pomo ei haluakaan pitää mua enää tuolla? Sittenhän ongelma olisi tavallaan ratkaistu eikä mun tarvitsisi aukaista suutani koko asiasta. Ja sitten vaan sormet ristissä, että tuo toinen lanka päättyy positiivisesti. Enkä mä nyt tosissani voi toivoa, että olen ollut niin paska työntekijä, että ne ei halua mua enää :D (Varsinkin kun olen koko ajan tehnyt parhaani.)

Source

Haaste: millainen olit, mitä ajattelit?

Puutalobabyn Kristaliina kehitteli haasteen, jolla voi kertoa siitä millainen on ollut, mitä on tehnyt ja ajatellut, ja kuinka se kertoo siitä, millainen ihminen on nyt. Olen edelleen ihan sama ihminen kuin elokuussa 1999, mutta kuitenkin niin erilainen.

Valitut päivämäärät ovat:
elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010

Millainen olet ollut noina vuosina, noina aikoina?
Mitä olet ajatellut?
Millainen on ollut elämäsi?
Miltä olet näyttänyt?

Elokuu 1999
Olen 12-vuotias ja juuri aloittanut 6. luokan Tammelan koulussa Tampereella.  Olin kuvataidepainotteisella luokalla peruskoulun oppivuodet 3.-9. Toisella luokalla ollessani olin todennäköisesti ikätovereitani lahjakkaampi kuvataiteissa, koska silloinen opettajani ehdotti vanhemmilleni, että hakisin kuvataidepainotteiselle. Kuvataidepainotteinen peruskoulu tarkoitti silloin, että kuvataiteita oli 2h enemmän viikossa kuin tavallisissa luokilla. Yhteensä kuvataiteita oli viikosta riippuen 4-6h. Kuvataidepainotteinen opetus peruskoulussa tarkoitti myös tutustumista hieman erikoisiin opettajiin. Taiteellisesti lahjakkaat ja siihen suuntautuneet opettajat kun harvemmin välittivät ns. tavallisista aineista. Ala-asteella luokanopettajani ei ollut millään muotoa kiinnostunut äidinkielestä tai sen kehittämisestä. Sen sijaan laskimme paljon (mittasuhteet ja geometria ovat ollennaisia myös kuvataiteissa) ja esimerkiksi historiassa keskityimme kivikauteen ja taidehistoriaan. Van Goghin puuttuva korva ja auringonkukat kummittelevat edelleen mielessäni niiltä ajoilta.

Kuljin joka päivä bussilla kouluun ja takaisin kotiin. 6. luokkaan mennessä sekin oli jo tuttua puuhaa ja taidettiin aina silloin tällöin koulun jälkeen jäädä hengailemaan kaupungille. Samassa kerrostalossa asui 2 hyvää kaveria, Heli ja Heidi, joiden kanssa kuljettiin kimpassa. Koulussa oli oma hyvä kaveri Jaana ja samaan kaveriporukkaan taisi kuulua muutama muukin tyttö, Milla ja Jossu ainakin muistaakseni. Ehkä Riikkakin.

6. luokalla piti tehdä päätös, että haluaako jatkaa kuvataidepainotteisella vai siirtyykö tavalliselle yläasteelle. Suurin osa samoista kavereista jatkoi myös kuvataidepainoitteiselle yläasteelle, joten siirtyminen oli suhteellisen helppoa kun koulumatka ei pidentynyt kuin kilometrillä tai kahdella, ja kaverit seurasivat mukana.

Huhtikuu 2003
15-vuotiaana viimeisiä kuukausia peruskoulussa.  Yhteishaussa olin hakenut kaksoistutkinto-koulutukseen, koska en halunnut vain lukioon tai ammattikouluun. Halusin molemmat ja useimpien mielestä se oli hyvä idea, saa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Kaksoistutkinnon suorittaminen kestää 4 vuotta ja sillä saa ammattitutkinnon, ylioppilastutkinnon ja lukion päästötodistuksen. Kouluun pääseminen ei tietenkään ollut itsestäänselvyys, mutta koska vuosien hyvällä koulumenestyksellä todistus oli aikalailla jo takataskussa, niin en myöskään kokenut suuria pelkotiloja siitä etten pääsisi opiskelemaan. Ammattitutkinnoksi olin valinnut catering-alan palveluvastaavan, koska halusin työskennellä ruoan ja ihmisten parissa mutta en kuitenkaan suurtalouskokkina. Haaveilin pääseväni töihin risteilyalukselle tai johonkin hienoon ravintolaan. Mutta varsinkin työt laivalla kiinnosti siinä vaiheessa kovasti.

Olin jossain vaiheessa hurahtanut Harry Pottereihin ja vapaa-ajalla notkuin tiiviisti forumilla nimeltä Vuotava Noidankattila eli Vuotis ja IRCissä #hpfanit. Silloin meidän irkkiporukka oli todella tiivis ja kaikki tulivat hyvin juttuun. Tavattiin myös livenä ihmisten kanssa ja ystävystyttiin oikeasti. Nykyään samojen ihmisten kanssa ei oikeastaan enää ikinä pidä yhteyttä, mutta tavallaan "se yhteys" on edelleen olemassa. Nykyään se on vain muuttanut muotoaan Facebook tuttavuuksiin ja satunnaisiin viesteihin. #hpfanien kautta tapasin myös ensimmäisen oikean poikaystäväni, Tuomaksen. Se tapahtui muistaakseni myöhemmin kesällä 2003 ja sitten kun opiskelut alkoi syksyllä, niin olo oli jo kovin paljon aikuisempi. Siinä vaiheessa tuntui, että jee, elämä alkaa! Opiskelijaelämä ja uudet ihmiset ja uudet kujeet! Taisin olla opiskelusta siinä vaiheessa enemmän innoissani kuin varsinaisesti sitten opiskelija-elämän alkaessa vuonna 2009 amk-opintojen muodossa.

Maaliskuu 2009
Olen elokuusta 2008 lähtien ollut Hollannissa. Ensin au pairina kahdelle kouluikäiselle lapselle kiireisessä business-perheessä ja sitten joulukuussa kun sain tarjouksen toisesta perheestä, en juurikaan epäröinyt vaihtaa. Olin siinä vaiheessa melkoisen kyllästynyt perheeseen, joka ei ikinä ollut tyytyväinen siihen mitä tein ja kuitenkin maksoi melkoisen vähän työmäärään nähden. Vietin joululoman Suomessa ja palasin takaisin ensimmäiseen perheeseen, joka potkaisi minut tavaroineen pellolle ensimmäisenä iltana. Tai siis hakivat rautatieasemalta, toivat kotiinsa ja totesivat, että pakkaa tavarasi ja lähde huomiseen mennessä. Siinä vaiheessa oli melkoinen paniikki päällä ja epätoivo, että järjestyykö kaikki. Uusi työnantajani eli perheen äiti oli siinä vaiheessa korvaamaton.

Joka viikonloppu bilettämässä :)

Uusi perhe oli kuin lottovoitto entiseen verrattuna ja tykkäsin elämästäni suunnattomasti. Mun oli tarkoitus olla au pairina ainakin kesään asti mutta maalikuussa 2009 putosi pommi, kun työnantaja ilmoitti, että hän joutuu valitettavasti irtisanomaan mut koska firma, jossa hän on töissä, he joutuvat kiristämään ja irtisanomaan suurimman osan ihmisistä. Jolloin myöskään perheen äidillä ei ollut enää niin paljon töitä, joten hän sai oman elämänsä toimimaan ilman au pairia, ystävien avulla ja järjestelykysymyksillä.

Minä ja perheen nuorimmainen :)

Maaliskuu 2009 Amsterdamissa oli hyvä, mutta erikoinen kuukausi. Vietettiin hyvien au pair ystävien kanssa läksiäisiä, käytiin bilettämässä yhdessä viimeisiä kertoja ja tapailin muutamia miehiä. Paria viikkoa ennen lähtöä tavattiin Justinin kanssa. Vaikka kyseessä ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä, niin jonkunlainen yhteys kuitenkin syntyi. Kerittiin tapaamaan muistaakseni kaksi kertaa ennen kuin Justin lähti Itävaltaan laskettelemaan. Kun hän palasi sieltä, niin mun lähtöön oli muistaakseni 4 päivää. Justin tuli suoraan Itävallasta kotiin, purki ja pakkasi kamansa uudelleen ja tuli mun luokse Amsterdamiin. Ne muutama hassu päivää vietettiin yhdessä ja meistä tuli enemmän tai vähemmän pari. Lähtö oli kamalaa, kun ei tiennyt että miten tästä edetään ja tuleeko tästä yhtään mitään. Ei oikeastaan edes tunnettu toisiamme kunnolla vielä silloin. Suurin osa tutustumisesta hoidettiin sitten jälkeenpäin kun olin jo Suomessa. Lukemattomia MSN-videochättejä ja Skype-puheluita. Melkein samantien kun olin Suomessa, niin varasin uudestaan matkan Hollantiin. Toukokuulle 2009 että pääsisin juhlimaan Justinin synttäreitä. Justin on myöhemmin sanonut, että vasta sitten kun tulin toukokuussa takaisin, niin hän oli varma, että meidän juttu toimii. Ne pari ensimmäistä kuukautta kun oli enemmän tai vähemmän tutustumista.

Kesällä 2009 Suomessa

Tampereella

18.9.2009
Elämää Jyväskylässä ja ammattikorkeakoulussa on takana pari viikkoa. Olen 22-vuotias ja opiskelijaryhmäni vanhimmasta päästä. Ryhmästä löytyy toki vanhempiakin mutta suurempi osa on edellisenä keväänä ylioppilaaksi valmistuneita. Tunnen oloni vanhaksi enkä oikein löydä omaa paikkaani ryhmässä. Sama tunne jatkuu oikeastaan koko opiskeluiden ajan, vaikka tutustunkin ihmisiin. En myöskään tunne oloani kotoisaksi Jyväskylässä. Paikka on niin pieni ja jotenkin epäkäytännöllinen, bussitkaan ei kulje niin hyvin kuin Tampereella. Asun soluasunnossa, joka asuntona on ihan jees, mutta en juurikaan tule toimeen kämppikseni kanssa. Sama ongelma tosin toistuu jokaisen kämppiksen kanssa ja jokaisessa soluasunnossa, joten ilmeisesti tuota asumismuotoa ei vaan ole tarkoitettu mulle.

Uudet opiskelijat lähdössä rientoihin, minä pinkissä takissa

Opinnot matkailun restonomiksi ei juurikaan innosta. Ala on oikea, mutta tuntuu että opinnoissa ei käsitellä juurikaan niitä asioita, joita itse pidän matkailussa olennaisina. Jyväskylän ammattikorkeakoulussa keskitytään paljon perinteiseen yrittämiseen ja liiketoimintaan. Meille yritetään perustella, että ensimmäisenä vuonna opinnoilla luodaan tietoperustaa ja vasta myöhempinä vuosina opinnoissa keskitytään oikeasti matkailuun. Pitää kyllä paikkaansa, mutta tuntuu älyttömältä, että 3,5 vuoden opinnoissa vasta kolmantena vuonna tulee oikeasti matkailuasiaa. En missään vaiheessa ole ollut supertyytyväinen opintoihini kyseissä opinahjossa. Jo syksyllä 2009 kun kansainvälisyysasioita esiteltiin, päätin että haen sekä harjoitteluun että vaihtoon ulkomaille. Hollantiin tietysti!

Sopeutumista Jyväskylään vaikeutti todennäköisesti myös se, että matkasin joka viikonloppu Tampereelle töihin. Pisin ja paras työnantajasuhteeni on todennäköisesti ollut Fazer Leipomoiden paistopiste Citymarketin sisällä. Aloitin siellä 15-vuotiaana vuonna 2002 ja jatkoin työskentelyä aina kevääseen 2010 asti, jolloin lähdin Hollantiin harjoitteluun. Työtä tein toki pätkäsopimuksilla, kun aina välillä mennä viipotin milloin missäkin. Mutta Fazerille palaaminen oli aina kuin kotiinsa olisi tullut. Harmi, että koko konseptia ei ole enää olemassakaan.

17.7.2010
Kuuma kesä Hollannissa. Asun Justinin kanssa Justinin vanhempien yläkerrassa. Matkustan joka päivä junalla Etten-Leurista Haagiin ja sieltä rautatieasemalla ratikalla hotellille, jossa teen ensimmäistä restonomi-harjoitteluani. Matka kestää noin 1,5h suuntaansa ja matka sujuu suhteellisen leppoisasti, kunhan junat kulkevat. Pari kertaa kesän aikana joku hyppää junan eteen ja silloin kotimatkaan kuluu tunteja kiertoteitä pitkin. Muistan myös tulipalon Rotterdamin asemalla, jonka ansiosta junat tyhjennettiin Schiedamin asemalla ja ei ollut mitään tietoa, että miten olisin päässyt kotiin. Onneksi Justin oli samalla suunnalla töissä ja tuli hakemaan.

Luxemburgissa

Inhoan asumista Justinin vanhempien luona. Anoppi nipottaa ja vaatii joka asiasta jotain, appi on muuten vaan outo. Helpotus kuitenkin häämöttää, sillä ollaan saatu vuokrattua pieni asunto. Heinäkuussa vielä remontoitiin, mutta kun seinät oli maalattu ja lattiat asennettu (keittiöstä puhumattakaan) niin päästiin muuttamaan. Oma pieni asunto Lidlin yläpuolella, jonka kattoterassi oli polttavan kuuma. Tuntuu että elämä järjestyy ja kaikki palaset loksahtaa kohdalleen. Harjoittelu loppuu heinäkuun lopussa ja jatkuva reissaaminen loppuu. Tykkäsin hotellista ja sen työntekijöistä kuitenkin mielettömän paljon. Tunne oli ilmeisesti molemmipuolinen, sillä sain mielettömät läksiäislahjat. Paremmat kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin työelämässä. Kun harjoittelu loppuu ja vaihto-oppilasvuoden alkuun on vielä aikaa reilu kuukausi, me päätetään lähteä kesälomareissulle.

Asuntoa remontoimassa

Meillä on Justinin veljen auto käytössä, firman auto, jonka bensoja ei tarvitse maksaa. Luksusta! Ajetaan ensin Belgian kautta Luxemburgiin. Muistan edelleen Viandenin kumpuilevat maisemat ja maauimalan tyylisen paikan korkealla vuorella. Kun sää on epävakaista ja jatkuvaa sateen pakoilua, päätetään lähteä Ranskaan. Ajetaan koko maan halki auringon perässä ja päädytään yhden yön pysähdyksellä Marseillesiin. Siellä on hurjan lämmin, mutta ei leirintäalueita missään. Ajetaan vuorilla ja ollaan epätoivoisia kun kaikki hotellitkin on täynnä. Muutama leirintäalue, jolla löydetään, on myös täynnä. Mietitään, että voidaanko pystyttää vain teltta johonkin ja yöpyä siinä. Päädytään kuitenkin tienvarsihotelliin ja yhden yön jälkeen päätetään ajaa takaisin Luxemburgiin. Lähinnä sen takia, että rahat loppuu melko nopeasti jos joudutaan joka yö nukkumaan hotellissa. Uuvuttava mutta antoisa matka, kokemus, joka ei varmasti hevillä unohdu.

Rock Werchter ja festarin leirintäalue

26 vuotta!

Täytin eilen 26 vuotta. Vieläkään olo ei tunnu kauhean aikuiselta :) Tosin nämä työrintamalla jatkuvat haasteet vanhentavat vuosia ja olokaan ei kauhean koululaiselta tunnu, kun miettii että mistä löytäisi sen superhuipputyöpaikan. Aiheesta joskus lisää, koska nyt on paljon kivempia uutisia.

Nimittäin 26 vuoden aikana on tapahtunut tottakai paljon, mutta nyt pääsen ensimmäistä kertaa elämässäni tekemään jotain mistä olen aina haaveillut.
Toki olen aikaisemmin istunut hevosen selässä ja köpötellytkin ehkä muutamia tunteja, mutta ikinä aikaisemmin en ole päässyt oikeille ratsastustunneille ratsastuskouluun. Mutta niinpä vain Justin tempaisi ja keksi mielettömän lahjan..

Source

Perinteisten (hyvin kauniit kylläkin!) korvakorujen lisäksi sain nimittäin lahjaksi 5 x ryhmäratsastustunnin. Olin (ja edelleenkin!) ehkä enemmän kuin innoissani :) Täällä meilläpäin kun noita hevosia on joka paikassa ja ratsastuskoulujakin joka kulmalla, niin ainainen haave ei ole päässyt täällä hautautumaan. Pikemminkin päinvastoin. Ja nyt ilokseni totesin, että ratsastustunnit ovat täällä huomattavasti halvempaa lystiä kuin Suomessa.

Source

 Joten jos tykkään tuosta tallista ja ratsastaminen alkaa sujua, niin ehkä vihdoinkin löydän itselleni mukavan harrastuksen! Lienee tarpeetonta mainita, että kävin tänään jo erikoisliikkeessä katselemassa ja ostamassa kengät. Lyhytvartiset kumisaapasmaiset jalkineet tosin, joten jos ei ratsastus olekaan niin jees, niin onpahan hyvät puutarhakengät ;) Sovittelin myös housuja, mutta totesin, että järki käteen ja vasta parin kerran jälkeen uudestaan kauppaan, jos siltä tuntuu.

Source

 Mutta siis jee! Ratsastamaan, hopotihoo! Ja mielenkiintoista opetella ratsastussanastoa hollanniksi..

Perspektiiviä arkeen ja omaan tyytyväisyyteen työelämässä

Puhuin keskiviikkona hollannin tunnilla irakilaisen/iranilaisen (miksi näitä on niin vaikea erottaa/muistaa) miehen kanssa, koska normaalisti vieressäni istuva liettualainen/latvialainen (taas sama juttu!) nainen ei ollut tunnilla. Kyseinen mies on asunut jo vuosia Hollannissa, mutta sai ensimmäisen "oikean" työpaikan noin 2,5 vuotta sitten. Sitä ennen hän kävi erilaisilla kursseilla ja sai erilaisia avustuksia. Nykyisessä työpaikassaan hän on uitzendbureaun eli välitysfirman kautta. Työpaikkana on tehdas, joka valmistaa ranskalaisia perunoita. Ilmeisesti noihin tehdastöihin palkataan vain välitysfirmojen kautta ja yleensä ulkomaalaisia. Nyt mies opiskelee työnsä ohella, jotta voisi joskus tulevaisuudessa päästä tehtaan sisällä työnjohtajan tehtäviin. Silloin työ olisi vähemmän raskasta, fyysisen työn lisäksi osa työstä olisi myös tietokoneen takana istumista, muiden johtamista ja työn suunnittelua. Mies on (ulkonäöltään) jo melko vanha, joten hän ponnistelee kovasti sen eteen, että joidenkin vuosien kuluttua työnteko olisi helpompaa. Työuraa kun on kuitenkin jäljellä.. virallisesti Hollannissa pääsee eläkkeelle 67-vuotiaana (jotkut tietysti aikaisemmin niin kuin Suomessakin), mutta esimerkiksi omalla kohdallani (nyt olen 25-vuotias) veikkaan, että työura päättyy reilusti yli seitsemänkymppisenä. Vuorotyö tehtaassa on raskasta ja kuluttavaa. Mies kertoo olevansa lähes aina väsynyt, koska tehtaan rytmiin on vaikea sopeutua. Jos muistan oikein, hän sanoi tekevänsä 2 aamuvuoroa, 2 päivävuoroa, 2 yövuoroa ja olevansa sitten 3 päivää vapaalla.

Mies kyseli tarkkaan koulutuksestani ja siitä, minkälaista työtä teen nyt. Hän ihmetteli myös, miksi teen työtä, joka on selkeästi tarkoitettu paljon vähemmän koulutetuille.

Työskentelen hotellin F&B tiimissä. Käytännössä tarjoilijana. Hotellin aamupala, kokoustarjoilut, kokouslounaat, kokousillalliset, juhlat, hotellin ravintola, terassi ja erilaiset tapahtumat. Olen opiskellut matkailun restonomiksi, eli amk.
Käytännössä siis olen omalla alallani (mikä on plussaa!), mutta vaan vähän "vääränlaisissa" tehtävissä.

"Johtajaksi" ei pääse ilman kokemusta ja esimerkiksi saman firman sisällä "uran" luominen vaatii sen, että aloittaa "pohjalta" ja tekee kaikenlaista matkan varrella ennen kuin päätyy johonkin asemaan. Tai näin ainakin mun oma järkeni ja kokemuspohjani sanoo. Saa tottakai olla eri mieltä.

On myös mielenkiintoista, että olen aina ajatellut itseäni "uraihmisenä", mutta tällä hetkellä olen hyvinkin tyytyväinen siihen, että olen työntekijä. 

Omaan työtyytyväisyyteni vaikuttaa hirveän paljon se, että hotelli/yritys, jossa olen töissä, on melko pieni. Työyhteisö on tiivis ja huippuporukkaa. Yritys selvästi haluaa pitää huolta työntekijöistään ja näen päivittäin "johtotiimin" jäseniä työn lomassa. Hotellin GM (general manager) on mukava, lämminhenkinen mies, joka aina jaksaa vaihtaa muutaman sanan ja kysellä kuulumisia. Keneltä tahansa voi pyytää apua ja kun apua tarvitaan, puvuntakit heitetään nurkkaan. Olen nähnyt hotellin GM:n tarjoilemassa sekä avustamassa keittiössä. Operations manager, joka on ravintolapäällikön yläpuolella, menee tarvittaessa tiskaamaan ja juoksee aina apuun kun tarvitaan.

Ennen kaikkea näen oman työpaikkani ympäristönä, jossa on mahdollisuus oppia paljon alasta. Kehittyä ammattilaiseksi, jolla on kokemusta erilaisista tilanteista. Tämän hotellin/yrityksen johtamistyylissä on paljon hyvää esimerkkiä muillekin firmoille.

Vaikka joskus työ tuntuu raskaalta, niin olen tyytyväinen..
Sain töitä 3 kuukauden hakemisen jälkeen, sen sijaan että olisin ollut vuosia tekemättä mitään.
Sain töitä, vaikka aika on taloudellisesti hyvin epävakaa.
Sain töitä, vaikka olen ulkomaalainen ja hollannin kielitaitoni vaatii vielä paljon harjoitusta.
Olen yrityksen omilla palkkalistoilla, en välitysfirman kautta.
Palkkani on kohtuullinen, eikä suinkaan minimipalkka.
Saan tehdä töitä sisällä, mukavassa työympäristössä ja vaikka työ on ajoittain fyysisesti raskasta, kuormitus ei ole jatkuvaa.

Kyllä näitä syitä löytyy ja siksi mietinkin, että miksi ajoittain tulee semmoinen tunne, että pitää puolustella omaa työtään muille? Ihan kuin tämä olisi jotenkin vähemmän arvokasta. Tai ettei tämä ole minun arvoilleni/koulutukselleni sopivaa.

Kaikki on kuitenkin perspektiivistä kiinni, omat asiani ovat paremmin kuin monella muulla ulkomaalaisella Hollannissa tai esimerkiksi Suomessa.

Alunperin oli muuten tarkoitus kirjoittaa, mitä negatiivisia vaikutuksia työllä on ollut arkeen.. :) Mutta parempi ehkä kuitenkin näin! Kun asioita miettii vähän enemmän, niin päällimmäiseksi fiilikseksi jää kuitenkin tyytyväisyys, onnellisuus ja kiitollisuus.

Kuva

Magic eleven

Jotain uutta :) Sain Six ribbons -blogin Katjelta haasteen, joka vaikuttaa suhteellisen haastavalta mutta yrittänyttä ei laiteta!

 Haasteen säännöt ovat seuraavat:
- Kerro 11 asiaa itsestäsi
- Vastaa haastajan 11 kysymykseen
- Keksi 11 uutta kysymystä
- Haasta 11 bloggaajaa  (joilla on alle 200 lukijaa)
- Kerro bloggaajille, että olet haastanut heidät

11 asiaa minusta:

1. Sain silmälasit suhteellisen nuorena, muistaakseni 10-vuotiaana. En näe kunnolla kauas ja näkö huononee vuosi vuodelta. Tosin tahti on onneksi suhteellisen hidas, oikea silmäni taitaa olla (silmälaseissa) -4.75 ja vasen -4.0. Piilolinssit hankin vasta suhteellisen myöhäisellä iällä, vuonna 2009 eli 22-vuotiaana. En tiedä miksi arastelin niin pitkään piilolinssien hankintaa, nykyään en voisi olla ilman. Piilolinssien kanssa meikkaaminen on helpompaa. Tykkään myös silmälaseistani tällä hetkellä, mutta on kiva saada vaihtelua.

 

2. En tiedä miksi, mutta kaikki pitempiaikaiset seurustelukumppanini ovat olleet alussa ns. kaukosuhteita. Ensimmäinen poikaystävä asui Helsingissä kun itse asuin Tampereella. Toinen poikaystäväni oli Pietarsaaresta, mutta asui Ylivieskassa. Kolmas oli sitten tämä hollantilainen. Välimatka on siis vain kasvanut ajan myötä ;) Deittailin yhdessä vaiheessa poikia myös Tampereella, mutta jostain syystä niistä ei ikinä tullut mitään.

3. En ole tottunut meikkaamaan kylpyhuoneessa enkä varsinkaan seisten peilin edessä. Meikkaan yleensä aina käsipeilin avulla sängyllä istuen. Jo useamman vuoden ajan, joten tavasta tuntuu olevan mahdoton päästä eroon. Justin valittaa säännöllisesti puuterimurusista lakanoissa.

4. En ole koskaan ollut erityisemmin innostunut urheilusta. Liekö asioilla yhteyttä, mutta en ole myöskään koskaan ollut kovin kilpailuhenkinen tai innostunut tiimissä tekemisestä. Amk-opintojen aikaiset ainaiset ryhmätyöt olivat siis melkoista tuskaa. Tiimityö tuntuu olevan myös kova sana työelämässä, joten en pääse siitä eroon. Pystyn kyllä työskentelemään hyvin tiimissä, mutta tekisin aina mieluummin yksin ja itsenäisesti, jos saisin valita.

5. Haaveilen omasta yrityksestä, mutta sen toimeenpaneminen tuntuu ylivoimaiselta. Lisäksi ideoita on useampia ja liikeidean loppuunhiominen tuntuu ahdistavalta! Silloin joutuisin oikeasti päättämään mitä haluan, haaveilun tasolla kaikki on mahdollista.

6. Rakastan leipomista ja voisin leipoa vaikka joka päivä jotain.. jos vaan joku olisi niitä syömässä! Nyt tunnnen lähinnä syyllisyyttä leipoessani, koska mikään ei ole ikinä terveellistä mutta en myöskään halua heittää ruokaa roskiin. On siis vaan parempi olla leipomatta.

7. Olen melkolailla yksinäinen susi. En ystävysty helposti enkä nopeasti kenenkään kanssa. Ystävyyden syntymiseen tarvitaan se, että joku ihminen tuntuu omalta ja että jutut vaan toimii. Nautin myös siitä, että saan olla rauhassa omissa oloissani. Toisaalta on myös kivaa käydä ulkona leffassa tai syömässä, keilaamassa tai shoppailemassa muutaman ihmisen kanssa. Pidän enemmän parin hengen porukasta kuin suuressa ryhmässä remuamisesta.

8. Oman yrityksen perustamisen lisäksi haaveilen kirjan kirjoittamisesta.

9. Tykkään osasta vaatteistani niin paljon, että tuntuu haaskaukselta käyttää niitä vain kotona ollessa. Kotona hengailen siis rupusissa verkkareissa ja Gina Tricotin topeissa yhdistettynä johonkin pitkähihaiseen. Vaatekaapissa on selkeästi ne paremmat vaatteet, joita voin käyttää sitten kun lähden talosta ulos. Tällä hetkellä monen muun asian lisäksi kotona olemisessa/työttömyydessä harmittaa se, että en oikeastaan pukeudu ollenkaan "normaaleihin" vaatteisiin. Se vaan tuntuu jotenkin haaskaukselta. Miksi käyttää kivoja vaatteita, jos niitä ei näe kukaan ja sitten ne pitää kuitenkin pestä, koska en osaa käyttää samoja vaatteita kahdesti (paitsi farkkuja/hameita). Asiaan kuuluu myös se, että vaihdan yleensä kotiin tullessani verkkarit jalkaan. Ettei ne farkut turhaan kulu :D Aika älytöntä.

10. En rehellisesti sanottuna tiedä, miksi olen hullaantunut kirahveihin tai koska tuo hullaantuminen alkoi. Mitään järkiperäistä selitystä asialle ei ole. Ei ole myöskään mitään järkevää selitystä sille, miksi olen antanut tatuoida jalkaani kirahvin tai miksi kodissamme on jo jokunen määrä erilaisia "kirahviasioita".

11. Haluaisin oppia ratsastamaan, koska haluaisin tehdä rauhallisia metsälenkkejä hevosen kanssa tai ratsastaa meren rannalla. Jostain syystä kehän kiertäminen ei kiinnosta yhtään, vaikka se taitaa kuitenkin olla edellytys kyseisen lajin oppimiselle :)

Katjen kysymykset:

1. Viime vuonna lukemasi kirja? (tai vaihtoehtoisesti suosittele lempikirjaasi)
Luen pääasiassa chick lit -kirjoja. Niitä on hauska lukea, mutta huono puoli on, että ne harvemmin jäävät millään tavalla muistiin tai tekevät sen suurempaa vaikutusta. Kyseisestä lajista tykkääville, voin suositella kirjailijoista esimerkiksi: Sophie Kinsella, Jane Green, Marian Keyes ja Jennifer Weiner. Lukemattomia muitakin tottakai löytyy, mutta ainakin edellämainitut ovat aina hauskoja ja mukaansatempaavia. Tällä hetkellä luen joululahjaksi saamaani E.L. Jamesin Fifty shades of grey -kirjaa, joka on siis sen kuuluisan trilogian ensimmäinen. Voin suositella!

2. Milloin viimeksi nukuit muualla kuin kotona?
Ensimmäinen mieleentuleva vastaus on, että en muista. Ehkä viime toukokuussa, kun nukuttiin Thomasin purjeveneessä. Mutta nyt en kyllä ole ihan varma. Suomessa nukuin viimeksi marraskuussa, mutta silloin se oli vielä koti :) Nyt koti on täällä Hollannissa.

3. Sinulle tärkeä esine?
Kun lähdin au pairiksi Hollantiin sain vanhimman veljeni perheeltä (kummityttöni on perheen ensimmäinen lapsi ja siihen aikaan vielä ainoa) lahjaksi kaulakorun, jossa oli pieni kultainen norsu. Norsut tuovat onnea ja sitä tottakai tarvittiin kun muutin ensimmäistä kertaa ulkomaille. Taisi se myös onnea tuoda, koska sen vuoden tapahtumat kantavat edelleen hedelmää. En ole käyttänyt korua enää pitkään aikaan, mutta se kulkee silti mukana muutosta toiseen.

4. Paras livekonsertti, jossa olet ollut?
Kesällä 2010 olin ensimmäistä kertaa festareilla niin, että yövyin teltassa ja hilluin paikan päällä kaikki 4 päivää. Kyseessä oli Rock Werchter Belgiassa. Sieltä parhaimpana jäi mieleen Pinkin konsertti, mahtava fiilis :) Tosin Pearl Jam festarin päättäjänä oli myös mieleenpainuva ja sitä seurannut ilotulitus.

5. Mstä herkusta et luopuisi?
Suklaa kaikissa muodoissaan on ystävä, josta en voisi ikinä kokonaan luopua. Aika ajoittain voi olla joitain aikoja ilman (mieluummin tietysti ei), mutta kokonaan en voisi luopua.

6. Paras matkustusvinkkisi?
Hah, mahtava kysymys matkailua opiskelleelle. Matkusta aina sellaiseen kohteeseen, josta olet kiinnostunut ja josta itse nautit. Jos se on reppureissaaminen Aasiassa, niin anna palaa, mutta ei tarvitse myöskään tuntea häpeää siitä, että nauttii kunnon hotellista uima-altaineen. Jos viikko Teneriffalla keskitalvella tuo hymyn huulille, niin go for it. Itseäni reppureissaaminen ei houkuttele yhtään, mutta joskus tuntuu, että sen pitäisi olla se ainoa oikea vaihtoehto (muiden mielestä tietysti). Jokainen matkustaa niinkuin itse tykkää. Full stop.

7. Oletko aamu- vai iltaihminen?
Totun melko helposti johonkin rytmiin. Jos herään viikon ajan joka päivä seitsemältä, niin seuraavalla viikolla se ei enää tuota niin suuria vaikeuksia. Silloin myös aamut sujuu. Valoisaan aikaan saan aina enemmän aikaiseksi. Illat tuntuvat lähinnä kuluvan sohvalta käsin. Joten ota tästä nyt sitten selvää.. en ole myöskään mikään iltamyöhään kukkuja :)

8. Arkiruokavinkkisi?
Meillä syödään aina hyvin ja ruoanlaitto kuuluu asiaan, joten en ole varma mitä tällä haetaan. Arkiruokaa = nopeaa ja helppoa?
Yksi meidän nopeimmista ruoista on tuorepasta, yleensä jonkunlaisella juustotäytteellä olevat raviolit. Kaupan kylmäkaapista poimittu pakkaus on sopiva kahdelle hengelle, valmistuu kiehuvassa vedessä 5-6 min. Pastan kiehuessa paistan pekonisuikaleita valkosipuli- ja sipulimurskassa. Vähän jotain mausteita (Italian yrttisekoitus, paprikajauhe, suola ja pippuri) sekaan ja kun pekoni on kypsää, niin joukkoon vielä punainen paprika kuutioina. Tämä "kastike" sekoitetaan pastan joukkoon. Ei kevyin vaihtoehto, mutta maukasta ja nopeaa.

Toinen nopea ja helppo on kurpitsakeitto. Yleensä syksyisin ostetaan muutama kurpitsa, jotka pistetään soseeksi ja pakastimeen. Keittopäivänä otetaan sosepussi aamulla pakastimesta ja annetaan sulaa. Illalla ruoka-aikaan sose lämmitetään kiehuvaksi kattilassa, joukkoon lisätään vettä ja makua saadaan lisäämällä joukkoon laakerinlehti (kannattaa poimia keitosta ennen syömistä), muskottipähkinää, kanaliemijauhetta, suolaa ja pippuria. Keitto viimeistellään ruokakermalla tai ranskankermalla.

9. Paheesi?
Liikaa herkkuja.

10. Milloin olit viimeksi ylpeä itsestäsi?
Kun sain opinnäytetyöstä korkeimman mahdollisen arvosanan ja sen lisäksi vielä stipendin hyvästä menestyksestä opinnoissa. Tottakai tiesin, että arvosanani ovat huippuluokkaa, mutta en ole ikinä kokenut, että ponnistelisin älyttömästi niiden eteen. Olen vain tehnyt sen mitä pitääkin, niin hyvin kuin osaan. Tuntui kuitenkin hyvältä, että sitä arvostettiin :)

11. Mikä olisi kotimaan lisäksi se toinen maa, jossa voisit asua?
Kotimaani on Suomi ja asun tällä hetkellä Hollannissa. Haluaisin kokeilla asumista jossain lämpimässä maassa, Euroopan sisällä ehkä Espanjassa tai Italiassa. Australia houkuttelee tietysti myös...

Uudet kysymykset:
1. Miten päädyit nykyiseen työhösi/opiskelupaikkaasi?
2. Mikä on rohkein asia, jonka olet tehnyt?
3. Mistä haaveilet?
4. Minkälainen on unelmiesi loma?
5. Lempielokuvasi/tv-sarjasi?
6. Jokapäiväinen rutiinisi?
7. Minkälaista ruokaa tarjoaisit vieraillesi?
8. Mitä asiaa häpeät oman kotimaasi kulttuurissa?
9. Asia, jonka haluaisit ostaa, mutta jota et raaski ostaa/ei ole rahaa ostaa?
10. Kerro tarina tatuointisi takaa. Jos sinulla ei ole tatuointia, kerro miksi ei.
11. Mitkä 5 asiaa tulevat mieleesi Hollannista maana?

Haastan:
1. Lindan blogista Onnen tunti
2. Milarcan blogista Meidän Hailuodossa
3. Tarjan blogista Today I
4. Lotan blogista Unagidon
5. Katarinan blogista Lentoemännän vapaapäivä
6. M. Metrossa blogista Maailman metrossa
7. Kupariperhosen blogista One Way of Living
8. S-L:n blogista Oui, je le veux
9. Senja Y:n blogista Puukengät
10. Kristaliinan blogista Puutalobaby
11. Sinut.

Hollannin kielen opiskelu

Yksi asia, joka jäi eilen mainitsematta uuden vuoden lupausten listalta.. hollannin kielen opiskelu tulevan vuoden aikana.

En osaa tarkkaan määritellä mikä on se taso, jolla tällä hetkellä olen. Pitäisi varmaan mennä tasotestiin ja valita sen mukaan sitten joku kurssi. Ongelmana on lähinnä, että kaikki hyvätasoiset kurssit/opettajat maksaa melko paljon. Ja nyt kun ei ole työtä, niin aikaa kyllä olisi opiskella, mutta ei rahaa irrottaa montaa sataa euroa opiskeluun.

Ensimmäisen kerran opiskelin hollantia vuonna 2008 Naardenin volksuniversiteitissa eli kansalaisopistossa. Kyseessä oli aloittelijoille tarkoitettu kurssi ja samalla kurssilla oli myös paljon muita au paireja. Jaksoin muistaakseni käydä siellä muutaman kuukauden ennen kuin totesin ettei siitä oikeasti ole mitään hyötyä. Ongelmana kansalaisopistoissa on, että opettajat ovat hollanninkielisiä opettajia, jotka eivät ole useimmiten tottuneet opettamaan ulkomaalaisia. On mahdotonta oppia "hauki on kala" -menetelmällä jos ei ymmärrä. Kansalaisopistojen ryhmissä on myös ongelmana ryhmien suuruus ja se, että ihmiset oppivat asiat eri tahtiin. Myös opiskelutahti on oikeaan oppimiseen liian hidasta, kerran viikossa 1,5-2h kerrallaan. Opoimista ei myöskään edistänyt se, että olin au pairina suomalaisille lapsille, joiden kielitaitoa piti pitää yllä puhumalla suomea.

Kuva

 Vuonna 2009 opiskelin kieltä itsenäisesti. Opettelemalla sanoja, verbien taivutuksia yms. netistä sekä vanhasta oppikirjasta, jonka sain lainaan Justinin sedältä. Syksyllä 2009 tapasin kerran viikossa hollantilaisen pojan kanssa, joka oli yliopistossa vaihto-opiskelijana. Hän opetti minulle hollantia ja minä hänelle suomea. Totesin, että en osaa opettaa kellekään kieltä. Voin vain sanoa mikä on oikein tai väärin, mutta en osaa selittää miksi. En itsekään saanut tuosta "opetuksesta" kauheasti irti, koska ei ollut minkäänlaisia selkeitä raameja minkä mukaan opiskella.

Keväästä 2010 syksyyn 2011 asuin Hollannissa ja kieli tavallaan tarttui jo olemassa olevaan pohjaan. Syksyllä 2010 menin uudestaan kansalaisopistoon, tällä kertaa Bredan volksuniversiteitiin. Menin uudestaan alkeiskurssille, joka oli virhe. Muutaman vuoden aikana kieli oli jo tarttunut sen verran, että oli mielettömän turhauttavaa istua ja kuunnella kun muut opettelevat sanomaan nimeään hollanniksi. Periaatteessa se, mihin tarvitsisin opetusta alkeista lähtien on kielioppi ja kirjoittaminen, mutta siihen ei yleensä juurikaan panosteta kansalaisopistojen alkeiskursseilla. Enemmänkin kielen käyttämiseen arjessa ja vähän itsestä kertomiseen, jonka hallitsen jo sujuvasti. Silloin ei valitettavasti ollut mahdollisuutta siirtyä opiskelemaan kieltä 2.tason kurssille, koska kaikki kurssit olivat täynnä. Lopetin siis kesken.

Keväällä 2011 sain puutteellisella kielitaidollani töitä Bredan Ikeasta. Silloin oli pakko puhua hollantia ja yrittää saada itsensä ymmärretyksi. Useimmat työkavereista eivät millään tavalla huomioineet sitä, että olen ulkomaalainen. Tavallaan tietysti erittäin hyvä asia, mutta kyllä olisi muutaman kerran tehnyt mieli sanoa, että en muuten ymmärtänyt kuin sanan sieltä ja toisen täältä.

Kieli kyllä tarttuu kun se on jatkuvasti läsnä omassa arjessa ja elinympäristössä. Puhun melko sujuvasti jo ja pärjään tavallisissa tilanteissa. Justinin kanssa puhutaan puoliksi englantia ja puoliksi hollantia, useimmiten aikamoista sekametelisoppaa siis. Mutta ollaan totuttu siihen ja se tulee luontevasti. Useimmitenhan sanotaan, että kahden kielen rinnakkain ja sekaisin käyttäminen ei ole hyväksi, koska taidot molemmissa tulee vajavaisiksi. Todennäköisesti totta, mutta on vaikeaa päästää irti tavasta, jolla on tottunut kommunikoimaan.

Kuva

 Eniten ongelmia on kieliopissa ja kirjoittamisessa. Puhuminen ja lukeminen sujuu paremmin. Myös sanavarastoa pitäisi laajentaa jatkuvasti. Huomasin sen hyvin kun kirjoitin eilen avointa työhakemusta ja CV:tä. Oma sanavarasto on edelleen hyvin suppea, joten kieli ei ole millään tavalla rikasta. Sain hyvää palautetta ja korjatun version hakemuksestani yhdeltä tutulta, nyt on ehkä jotain mahdollisuuksia että hakemus edes luetaan, eikä heitetä suoraan roskiin :)

Tilasin itselleni pariksi kuukaudeksi hollanninkielisen naisten viikkolehden, nimeltä Vriendin. Tyyliltään samaa kuin Anna tai Menaiset. Olen ostanut muutamia irtonumeroita ja uskon, että lukemisesta ei ainakaan voi olla haittaa kielen oppimiselle.Vielä kun saisi itsestään niin paljon irti, että kirjoittaisi jokaisen tuntemattoman sanan ylös ja kääntäisi sen.. sanavarasto karttuisi ehkä vielä nopeampaa :)

Lisävaihtoehto, jolla kieltä voisi myös ruveta harjoittamaan lisää, on palata vanhojen oppikirjojen äärelle. Edelleen on tallessa hollannin alkeiskurssin kirjat, joista olen oikeasti opiskellut vain muutaman ensimmäisen kappaleen. Pitää siis ottaa niskasta kiinni ja tehdä päiväjärjestys, johon kuuluu joka päivä muutama tunti hollannin opiskelua. Jos saisin nuo kirjat kahlattua läpi, niin voisi harkita seuraavan tason kirjojen hankkimista. Jos jollain on ylimääräisiä, niin otan mielihyvin vastaan ;)

Kuva

Paras vaihtoehto olisi tietysti sinne oikealle kurssille meneminen, pitää varmaan yrittää löytää jotain vaihtoehtoja ja katsoa paljonko sellainen maksaisi. Justinin äiti saattaisi jopa lainata rahat, jos löytyisi sopiva kurssi. Anne yrittää kyllä kaikin tavoin auttaa kielen oppimisessa ja työpaikan löytämisessä, mutta useimmiten hössääminen on sitä luokkaa, että en meinaa jaksaa. Joskus liika yrittäminenkin on pahasta. Tai sitten vaan suomalainen juntturaluonne haraa vastaan ;)

Mutta tuskin kukaan voi kieltää kielen oppimisen tärkeyttä. Jos tässä maassa haluaa asua ja löytää töitä, ylipäätänsä pärjätä arjessa, niin kielen oppimisesta on apua. Varsinkin kun en asu suuressa kaupungissa, jossa ulkomaalaisia on paljon enemmän. Amsterdamissa, Rotterdamissa tai Haagissa kukaan ei ihmettele, jos ei puhu hollantia. Jopa Breda on kansainvälisempi kuin Etten-Leur, siellä on totuttu kansainvälisiin opiskelijoihin ja koska monissa paikoissa on opiskelijoita töissä, niin palveluakin on helppo saada englanniksi. Tässä pienessä kyläpahaisessa taas ei olla niin totuttu ulkomaalaisiin.

 Muistan alkuaikoina, jolloin en itse vielä puhunut juurikaan hollantia, kuinka kaikki katsoivat lähinnä kieroon kun sanoin, että en osaa kieltä. Myöskään Justinin sukulaisten ei ollut sitä helppo niellä, vaikka suvussa on muillakin ulkomaalaisia puolisoita. Justinin sedän (ex)poikaystävä on Kiinasta ja Justinin serkun kihlattu Brasiliasta. Tottakai myös he ovat opiskelleet hollannin kielen. Nykyään saan sukulaisilta jo positiivista palautetta siitä, kuinka olen oppinut melko nopeasti puhumaan hollantia.

Hyvää viikonloppua! Fijne weekend!

"Mummut menee ihan minne vaan"

Opinnäytetyöni on nyt virallisesti julkaistu Theseuksessa ja löytyy osoitteesta: http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2012121219182

Opinnäytetyön nimi on "Mummut menee ihan minne vaan" - Eläkeläisten ostokäyttäytyminen matkatoimistoissa. Käsittelee nimensä mukaisesti eläkeläisten osto- ja kulutuskäyttäytymistä ja erityisesti matkailun parissa.

Koulun sähköposti on lakannut toimimasta ja pääsy muihin sähköisiin palveluihin on evätty. 

Tarkoittaako tämä nyt kenties sitä, että olen oikeasti valmistumassa?! No jahka ne tutkintopaperit joskus saapuu, niin sitten julistan itseni virallisesti matkailun restonomiksi ;)

Hollantilaisittain valmistumista juhlitaan yleensä ripustamalla koulureppu talon ikkunan ulkopuolelle roikkumaan ja Geslaagd -kylttejä joka puolelle. Taidan jättää välistä ja korvata ne joulukoristeilla :)

Kuva

 

 

 

Kuva

Naked truth

Pidän tämän haasteen ideasta valtavasti. Kukaan meistä ei ole täydellinen ja harva meistä näyttää huippumallilta edes meikattuna. Ja se on normaalia. Luonnollista. Hyväksyttävää. Kaikinpuolin sallittua.  Alkuperäinen Veeran postaus on luettavissa täällä.

Koska en ole aiemmin itseäni juurikaan kuvissa esitellyt, teen sen nyt tähän samaan syssyyn. Seuraavassa siis lyhyt läpileikkaus omiin aamun rutiineihin. Harvemmin kun kuitenkaan ponkaisen suoraan sängystä ylös ja lähden samantien. Herään yleensä aina 1,5-2h tuntia ennen, jotta ehdin käydä suihkussa, kuivata hiukset, meikata ja syödä aamupalaa. Normaalia aamurutiinia, johon olen tottunut. Meikkaaminen on rutiini ja koska pidän itsestäni enemmän meikki naamassa, se sallittakoon :)

Aamulla ei paljon naurata.

 

Suihkunraikas.

BB.

Luomiväri.

Ripsari ja rajaus.

Kulmakarvat.

Valmis :)

Elämäni osoitteet

Korvatakseni aiemmin kokemani lähtöpaniikin luontevalla itsevarmuudella (hah), niin päätin listata aiemmat muutot. Ihan sillä mentaliteetilla, että eihän tässä nyt olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.. ja hyvä tästä tulee, joohan?

1. Tampere 02.07.1987 - 19.09.1993
Synnyin Tampereella heinäkuun helteisenä päivänä vuonna 1987 ja ensimmäinen kotini oli omakotitalo Hervannan kaupunginosassa Tampereella. Ei siis siinä Hervannan ydinkeskustassa niiden susirumien DDR-talojen vieressä vaan siellä vähän kauempana.. muistikuvat on aika hämärät. Omakotitalo oli kuitenkin hieno ja riittävän iso ja takapihalla oli leikkimökkikin. Ja syreenipensaita.

2. Tampere 20.09.1993 - 28.01.1994
Seuraava osoite oli tilapäismajoitus mummoni asunnossa, koska omakotitalomme Hervannassa oli jo myyty ja uusi asunto ei ollut saatavilla. Mummoni asui sillä aikaa äitini siskon luona serkkutyttöjeni kanssa ja toiseksi vanhin veljeni asui äitini toisen siskon perheen alakerrassa. Vanhin veli oli muuttanut jo pois kotoa ja tilapäismajoituksessa majailimme siis minä, pikkuveljeni, isäni ja äitini.

3. Tampere 29.01.1994 - 28.09.1999
Tilava asunto pienkerrostalon ylimmässä kerroksessa uudehkolla asuinalueella, jossa asui paljon lapsiperheitä. Sain paljon kavereita naapuruston muksuista ja meillä oli mahtava meno. Aloitin eskarin ja koulun tästä asunnosta käsin. Voisi sanoa, että tässä talossa asuin lapsuusvuodet. Noista aiemmista osoitteista kun ei ole omakohtaisia muistikuvia, lähinnä valokuvista ja muiden jutuista koottuja muistoja.

4. Tampere 29.09.1999 - 02.08.2007
Äidin ja isän erottua muutimme tähän asuntoon äitini ja pikkuveljeni kanssa. Taisin olla jo aikamoinen murkku siinä vaiheessa, yläasteikäinen. Tämä on kivenheiton päässä tuosta edellisestä asunnosta ja tässä samassa osoitteessa äitini asuu edelleen ja minä siis tällä hetkellä myös. Pikkuveljeni on jo ostanut oman rivarinpätkän ja sitäkin ennen kerinnyt asua jo useammassa osoitteessa. Aikaisemmin näiden talojen ja vanhan talon välissä oli suon tapainen "mulausalue" ja pieni metsäpläntti. Nyt samalla paikalla on pelkkiä taloja. Alue siis, johon muutimme vuonna 1994 on muuttunut 18 vuodessa paljon. Lapsiperheitä täällä asuu edelleen mutta myös monenlaista muuta väkeä. Alue on rakennettu täyteen eikä uusia kaavoitussuunnitelmia ilmeisesti ole, koska mihinkään ei enää uutta taloa taida mahtua. Palvelut on parantuneet huimasti ympärillä, mutta sama koulu on edelleen olemassa, jossa aloitin ykkösellä ja päiväkoti, jossa kävin eskarin, on edelleen samalla paikalla. Alueella asuu myös osittain samoja ihmisiä, jotka on asuneet täällä yhtä kauan kuin mekin. Eli siis kohta melkein 20 vuotta!

Noissa vuosiluvussa ei näy ajanjaksoa, jolloin tein työharjoittelua Ylivieskassa asuen silloisen poikaystäväni luona. Asuimme pienessä yksiössä yhdessä muutaman kuukauden. Seurauksena päätin muuttaa asumaan Ylivieskaan sitten kun omat opintoni on saatu päätökseen, eli keväällä 2007. Tarkoituksena oli asua Ylivieskassa seuraavat pari vuotta, niin kauan että poikaystäväni saisi omat opintonsa valmiiksi ja voisimme yhdessä muuttaa asumaan Jyväskylään ja jatkaa opiskelua siellä.

5. Ylivieska 03.08.2007 - 31.05.2008
Näin jälkeenpäin voi vain todeta, että virheistään oppii. Asuin Ylivieskassa vajaan vuoden, kävin koulua Kalajoella ja koko sen ajan taisin voida aika huonosti, sekä fyysisesti että henkisesti. Muuttaa nyt keskelle ei mitään (pahoittelut vaan pohjoisen ihmisille, mutta Tampereeseen tottuneelle nuorelle naiselle, Ylivieska on aikamoinen arvonalennus), tuntematta ketään ja yrittää jotenkin olla onnellinen ja pärjätä. Ei vaan toiminut. Kävin myös asumassa Rovaniemellä 6 viikkoa kun tein yhden harjoittelun. Duuni ihan jees, kaikki muu ei. Asiaan tais silloinkin vaikuttaa kamala kämppis ja asunto, jossa ei ollut edes jääkaappia :D Keväällä päätin, että nyt on aika tehdä jotain ja rupesin etsiskelemään au pairin paikkaa ulkomailta. Hollannista löytyi sopivia paikkailmoituksia ja loppu onkin historiaa. Kesän 2008 olin töissä ja asuin äidin luona Tampereella. Siinä vaiheessa ei oltu vielä erottu poikaystävän kanssa, vaan sen aika tuli sitten myöhemmin syksyllä, kun itselle kävi niin selväksi, ettei paluuta entiseen ole.

6. Naarden elokuu-joulukuu 2008
Muutin Hollantiin kaupunkiin nimeltä Naarden, jonka rautatieasema sijaitsi Bussumissa. Yleisemmin tunnettu Naarden-Bussumin asemana. Vähän paremmin toimeentulevien ihmisten ja ennen kaikkea perheiden aluetta. Olin au pairina suomalais-hollantilaisessa perheessä, äiti suomalainen ja isä hollantilainen. Perheessä 2 lasta, 9-vuotias poika ja 7-vuotias tyttö. Molemmat siis kävivät jo koulussa, poika omatoimisesti pyörällä ja tyttöä vein kävellen tai pyörällä kouluun. Suomalainen äiti oli töissä suomalaisessa/kansainvälisessä firmassa ja teki melko ympäripyöreää päivää. Hollantilainen isä pyöritti omia bisneksiään, milloin missäkin. Isä oli säännöllisesti joka toisen viikon melkein pois ja äitikin kävi aina välillä työmatkoilla. Huolehdin täysin alipalkattuna perheen arjesta enkä oikeastaan tuntenut oloani kovin kotoisaksi. Ärsytti se, että niin paljon oli siivoamista ja vaikka kuinka siivosin, niin aina sain kuulla valitusta siitä, kuinka muka en ole siivonnut tarpeeksi hyvin.

Rikkailla perheillä on kuitenkin tapana ottaa au paireja, joten alueella oli paljon muitakin nuoria naisia. Tiivis porukka muotoutui aika nopeasti ja oli hauskaa käydä yhdessä juhlimassa tai sitten viettää muuten aikaa yhdessä. Omaan lähimpään ystäväpiiriini kuului 2 saksalaista, 1 suomalainen (tai suomenruotsalainen vietnamilainen (monimutkaiset sukujuuret, sori Hanh jos luet tätä)), 1 tanskalainen, 1 meksikolainen ja 1 amerikkalainen. Tottakai mukana pyöri monia muitakin, mm. tyttöjä Etelä-Afrikasta mutta heidän kanssaan en tullut kovin hyvin juttuun. Lisäksi tutustuin kanadalaiseen ja australialaiseen tyttöön, jotka tuntuvat edelleen läheisiltä. Kanadalaisen Mariannen kanssa ollaan oltu jälkeenpäin enemmänkin tekemisissä, koska myös hän rupesi seurustelemaan hollantilaisen pojan kanssa ja asuikin hetken aikaa Amsterdamissa, ennen kuin muutti Kanadan kautta Austraaliaan opiskelemaan ja on siellä nyt kihloissa australialaisen pojan kanssa.

7. Amsterdam tammi-huhtikuu 2009
Sain joulukuussa 2008 viestin Facebookissa perheenäidiltä, joka oli etsimässä itselleen au pairia. Kysyi tunsinko ketään mukavaa suomalaista tai olisinko kenties itse ollut kiinnostunut vaihtamaan perhettä. Kuultuani hänen tarjouksensa, en miettinyt kauhean kauaa, että vaihdanko. Au pair perheen vaihdon myötä sain oman asunnon Amsterdamissa (live out au pair siis) ja palkkani tuplaantui. Lisäksi sain sanoa siivoamiselle hyvästit, sillä hommiini kuului ainoastaan säännöllisenä työaikana lasten kanssa oleminen ja heidän ruokkimisensa. Eli kaikista ilta- ja viikonloppuvahtimisista sain ylimääräisen korvauksen. Lapsia oli 4 ja yksinhuoltajaäiti. Työ oli tottakai haastavaa mutta kertaakaan en katunut vaihtoani.

Alkuperäinen perheeni ei muuten arvostanut vaihtoani yhtään, eivätkä myöskään millään tavalla ymmärtäneet sitä, vaikka puhuin vaihtoni syistä rehellisesti ja suoraan. Lähdin heidän perheestään joululomalle Suomeen ja lupasin tehdä päätökseni lomani aikana. Soitinkin heille Suomesta ja ilmoitin päätöksestäni. Uuden perheeni äidin kanssa olin sopinut, että mennään joustavasti tilanteen mukaan. Vanhalle perheelleni siis ilmoitin olevani käytettävissä vähintään 2 viikkoa Suomesta paluuni jälkeen. Palasin Suomesta Hollantiin vanhan perheeni luo ja sain hyvin jäisen vastaanoton. Perheen isä haki rautatieasemalta ja rupatteli niitä näitä ajomatkalla. Oltuani "kotona" noin tunnin ja lasten mentyä nukkumaan, he kutsuivat minut alakertaan ja ilmoittivat, että saan pakata tavarani samantien ja lähteä heti seuraavana päivänä. He edellyttivät myös, että uusi työnantajani maksaa joululomani lentoliput heille takaisin. Kun sanoin, että tarvitsisin talon langattomaan verkkoon salasanan, ilmoittaakseni kaikille nopeista muutoksista, he sanoivat ettei minulla ole siihen mitään oikeutta.

Voisi sanoa, että siinä kohtaa ei ollut itku kaukana ja aikamoinen paniikki meinasi iskeä. Yläkerrassa rupesin pakkaamaan paniikissa tavaroitani (niitä oli paljon!) ja sain onneksi puhelimitse kiinni uuden perheeni äidin, joka oli onneksi uskomattoman joustava ja avulias. Hän maksoi lentolippuni vanhalle perheelle, järjesti pikavauhtia asunnon, johon muutin sekä lähetti ystävänsä hakemaan minut ja tavarani Naardenista Amsterdamiin.

Olen oikeastaan edelleen aika järkyttynyt vanhan au pair perheeni käytöksestä. Yritin kuitenkin omalta osaltani hoitaa tilanteen hyvin aikuismaisesti ja asiallisesti. Tottakai ymmärrän pettymyksen, mutta jos emme kumpikaan olleet tyytyväisiä toisiimme, niin miksi olisin kärsinyt siellä vielä yli puoli vuotta?

Amsterdamin elämästä ja ajoista voisi joskus kirjoitella vähän enemmänkin tarinaa. 

8. Tampere huhtikuu-elokuu 2009
Muutin takaisin Suomeen melko yllättäen (siitä lisää joku toinen kerta), mutta onneksi äitirakas otti avosylin vastaan. Sain myös työpaikan ja tein töitä siihen asti kunnes amk-opinnot alkoivat Jyväskylässä. Oli melkoinen kulttuurishokki olla niin pitkän ajan jälkeen takaisin Suomessa. Monet asiat tuntuivat niin erilaisilta. Nyt jälkeenpäin kun reissaamisesta kahden maan välillä on tullut vähän kuin elämäntapa, niin samanlaista fiilistä ei ole ollut. Ensimmäisellä kerralla kulttuurishokki on aina pahin. En osannut odottaa paluushokkia, joten se yllätti kyllä.

9. Jyväskylä 23.08.2009 - 19.04.2010
Aloitin ensimmäisen vuoden matkailun restonomiopinnot Jyväskylän ammattikorkeakoulussa. Asuin soluasunnossa kamalan kämppiksen kanssa. Viikonloppuisin kävin Tampereella töissä, joten en missään vaiheessa oikein asettunut aloilleni Jyväskylään. Se heijastui myös myöhemmin opiskeluvuosina. Jyväskylä ei ole ikinä eikä vieläkään tunnu millään tavalla omalta kaupungilta. Se on vain se tyhmä kaupunki, jossa nyt muutaman mutkan kautta satun opiskelemaan. Harmittaa edelleen, etten vaihtanut opiskeluiden alkuaikoina Helsinkiin Haaga-Heliaan.

10. Etten-Leur 20.04.2010 - 11.08.2011
Palasin Hollantiin, mutta täysin erilaisesta lähtökohdasta ja eri puolelle maata kuin aiemmin. Ensin asuttiin Justinin vanhempien luona kunnes löydettiin oma pieni vuokra-asunto. Pienestä vuokra-asunnosta sai myös kodin vielä pienempi kissanpentu, Sparks <3

Huhtikuussa 2010 matkaanlähtöäni muuten vaikeutti Islannin tuhkapilvi. Muistatteko vielä kaaoksen? Olin aloittamassa harjoitteluani Haagissa ja vielä paria päivää ennen harjoitteluni alkua olin jumissa Suomessa. 2010-2011 oli muutenkin hyvin monimuotoinen vuosi. Olin vaihto-oppilaana koko vuoden, joten opinnot etenivät kyllä mutta silti olin jotenkin niin kaukana Suomesta kuin olla ja voi. Oli sellainen oikeasti ulkosuomalaisen fiilis.

11. Jyväskylä 19.08.2011 - 12.05.2012
Uusi soluasunto Jyväskylässä. Kämppis samaa sarjaa kuin edellisetkin. Toivottavasti ei tarvitse enää ikinä asua tuntemattomien kanssa soluasunnossa, se ei vaan sovi mulle. Viimeinen opiskeluvuosi ja taistelin tosissani, että saan opinnot ajoissa tehtyä. Kirosin moneen kertaan kuinka vaihtoon lähtemisessä kannustetaan mutta käytännön asioista (niinkuin kurssien hyväksilukemisesta ja pakollisten opintojen suorittamisesta) ei koululla huolehdi kukaan. Kaikki pitää itse selvittää ja hakata päätä seinään ennen kuin asiat jotenkin järjestyy. Asuin, opiskelin ja kävin töissä Jyväskylässä, mutta kaupungista ei silti tullut mulle sydänystävää.

12. Tampere 13.05.2012 - 29.11.2012    
Olin tosi helpottunut keväällä kun pakolliset opintojaksot oli suoritettu ja edessä oli enää harjoittelu ja opinnäytetyö. Helpottunut myös siitä, että Jyväskylään (ja kamaliin solukämppiin) ei tarvinnut enää palata. Iloinen siitä, että pääsin Tampereelle oman perheen ja omien tuttujen pariin. Sama duunikin tuntui Tampereella paljon kivemmalta kuin Jyväskylässä. Nyt vietetään taas viimeisiä viikkoja täällä ennen kuin ruutuun pläjähtää jälleen uusi osoite :)