Ihme ja kumma

Aamuisin sen huomaa kun herää ja nousee ylös. Enää ei olekaan valoisaa jo varttia vaille kuusi, aurinko heräilee vasta samaan aikaan kuin mekin ja päivä kirkastuu siitä melko nopeasti. Mutta olen nyt jo parina aamuna pysähtynyt kuinka nopeasti tämäkin kesä on mennyt. Nyt on jo elokuu ja perisuomalaisena koululaisten rytmiin tottuneena se tarkoittaa, että se oikea kesä on jo melkein ohi kun koulutkin alkaa. Vaikka kuinka tietää, että ainakin täällä on vielä parin kuukauden verran edessä aurinkoisia päiviä ja viipyvän kesän tuntua. Puhumattakaan siitä, että omaan kesälomaankin on vielä 6 viikkoa aikaa!

Kesä on (jälleen kerran) hiipinyt ohi ihan huomaamatta. Täällä ei ole ollut pitkiä sikamaisia helteitä, vain muutamia satunnaisia hellepäiviä. Muuten lämpötila pysyttelee 25 molemmin puolin ja on sellainen leppoisa sää. Joka päivälle luvataan sadetta, mutta sekin toteutuu vaan kerran tai kaksi viikossa. Toisaalta sää nyt ei sinällään paljon toimistotyöntekijää hetkauta. Ikkunasta avautuu joka päivä sama maisema, joka on konttorin sijainnista johtuen harvinaisen harmaata teollisuutta, joka ei paljon inspiroi oli sitten auringonpaiste tai sade.

Koska ei ole ollut pidempää lomajaksoa eikä ole oikein tehnyt mitään erityistä, niin arki rullaa omalla painollaan eteenpäin. Päivät ja viikot kuluu huomaamatta. Äiti tosin totesi hyvin, että on hyvä jos arjen osaa ottaa sellaisena kuin se on. Koska sitähän se elämä on, arkea ja (hyvin satunnaista) juhlaa.

Mitä tässä puolentoista kuukauden aikana sitten on tapahtunut?
Muutamia asioita, jotka on herättänyt oikein kunnolla miettimään. Varsinkin omia ihmissuhteita ja sitä, mikä on mulle tärkeää.

Heinäkuun alussa täytin 27 vuotta.  Oman "vanhuuden" huomaa konkreettisesti siinä kuinka kaikki ystävät, tutut ja tutuntutut menee naimisiin, saa lapsia ja ostaa oman talon. Sitten siinä itse hiljaa pienessä mielessään miettii, että pitäiskö munkin, mutta ei kai tässä iässä nyt vielä ja mihin tässä oikeen on kiire, hyvin ehtii "sitten parin vuoden päästä".

Rakas hevosystäväni Arno kuoli muutama päivä syntymäpäiväni jälkeen. Melkoisen dramaattisesti vielä meidän maastolenkin aikana. Sen jälkeen en ole ollut hevosen selässä. Kylläkin melkein joka viikonloppu hevosia hoitamassa. Tuntuu että vaivihkaa rupeaa rimakauhu nostamaan päätään ratsastuksen suhteen, jos en kohta pääse hevosen selkään. Mutta uusi hevonen on vasta haussa ja ratsastustallia karsastan jostain syystä tällä hetkellä. Ehkä pitäisi suosiolla ottaa yksityistunti ja taas totutella omaan tahtiin kuinka se sujuu. Arnon kuolema on lähentänyt välejä joidenkin ihmisten kanssa ja joidenkin ihmisten reaktioita olen lähinnä ihmetellyt (tai siis sitä, että mitään reaktiota ei tule). Vaikka kyseessä onkin "vain" hevonen, niin harvemmin kuitenkaan kukaan kuolee omien silmien edessä ja sen lyhyen ajan, joka ehdittiin olla yhdessä, meistä tuli ihan parhaat kaverit.

Sain kaksi kappaletta maailman ihanimpia ystäviä Suomesta kylään ja tajusin, että ei ystävyyssuhteita voi tekemällä tehdä. Kun jonkun ihmisen kanssa kolahtaa ja sama taajuus löytyy, kun voi nauraa ja itkeä yhdessä, ja luottaa toiseen sataprosenttisesti, niin ystävyys säilyy läpi vuosien. Se säilyy ja sen tietää olevan olemassa, vaikka yhteyttä pidettäisiin vain satunnaisesti. Juttu jatkuu siitä mihin jäätiin vaikka edellisestä tapaamisesta olisi vuosi tai enemmän. Oikeiden ystävyyssuhteiden aikuisällä luominen on käsittämättömän vaikeaa. Vähän niinkuin parisuhteissakin, mitä enemmän ikää ja historiaa on takana, sitä suurempi painolasti ihmisellä itsellään on ja on onnen kauppaa jos löytää toisen ihmisen, joka hyväksyy kaiken sen mitä toinen ihminen mukanaan tuo.

On ollut ihanaa huomata kuinka ollaan Justinin kanssa selkeästi päästy meidän alkuvuoden kriisistä yli ja ollaan taas entistä paremmin toistemme tukena ja seurana. Olen onnellinen ja tyytyväinen meidän suhteeseen ja omaan elämääni. Tähän arkeen, joka rullaa ihan itsestään.

Meidän Sparksille on käynyt köpelösti, mutta missä, miten ja koska on arvoitus. Meillä on täällä jo parin viikon ajan ollut karvainen pieni potilas, jota hoivataan aamuin illoin. Pari viikkoa sitten huomattiin Sparksin olevan hirveän apaattinen ja se tila paheni muutamassa päivässä "sairaalakuntoon". Lääkärissä todettiin yli 40 asteen kuume ja iso, syvä haava mahassa. Mistä se haava on tullut, ei voi tietää, mutta lääkäri epäilee että Sparks on jäänyt johonkin roikkumaan. Haava oli itsessään iso mutta se reikä ihon alla vielä isompi. Sparks oli tehohoidossa 3 päivää, jonka aikana haava puhdistettiin nukutuksessa, nesteytettiin, lääkittiin ja kaikinkeinoin koitettiin saada elämää pieneen ressukkaan. Sparks syö edelleen kaksi kertaa päivässä antibioottia ja lisäksi kerran päivässä tulehduksenestolääkettä ja kipulääkettä. Haava puhdistetaan kaksi kertaa päivässä betadineshampoolla, salvataitokset päälle ja siteet ympärille. Lisäksi kissalla on puku, joka muistuttaa ihan vauvanbodya. Kuinka yllättävää että Sparks ei voi sietää kyseistä asua.. mutta ei ole vaihtoehtoa. Kertaalleen tikit on jo laitettu uudelleen.
Haava ja reikä on onneksi pienentyneet jo paljon ja kissa voi paljon paremmin. Mutta hoitoa jatketaan ja viikottain käydään vähintään kerran lääkärissä. Tämän kuukauden paskamaisin erä onkin mukavan suuret eläinlääkärilaskut.
Mutta kuten Justin omalle äidilleen totesi, tuo kissa on kuin oma lapsi ja sitä tekee kaikkensa että kaverin saa kuntoon. Ja kun Sparks oli 3 päivää tehohoidossa, niin koko ajan sitä ihmetteli että missä se nyt on kun ei näy. Niin tottunut on siihen, että meidän lisäksi täällä pyörii pieni nelijalkainen. 

Töissä menee hyvin. Ensimmäinen kehityskeskustelu oli viime viikolla ja sain pelkästään positiivista palautetta. Kuinka ovat erittäin tyytyväisiä siihen kuinka olen edennyt, ottanut nyt jo enemmän vastuuta kuin alunperin puhuttiin ja kuinka nopeasti olen sopeutunut sekä oppinut asioita. Niin hassua kuin se onkin, viihdyn tässä työpaikassa ehkä paremmin kuin missään muualla ikinä aikaisemmin. Ja hassuahan se on siis siksi, että kyseessä on kokonaan eri maailma, kuin mitä olen ikinä opiskellut tai kokeillut. Joten suosittelen lämpimästi omalta mukavuusalueelta poistumista ja riskin ottamista.. se kannattaa!

Ja sit tietty ne kaikki arjen jutut..
Ollaan grillattu pariin kertaan. Hoidettu puutarhaa päivittäin ja satoa tulee lähinnä tomaattien ja vihreiden papujen muodossa. Ollaan käyty pyöräilemässä (joskaan ei tarpeeksi) ja joka viikonloppu olen viettänyt vähintään muutaman tunnin hevosten kanssa. Lähes joka päivä töiden jälkeen laitetaan ruokaa ja siivotaan keittiö. Töissä joka arkipäivä 8-17, päivittäin saa vuorotellen nauraa ja kiristellä hampaita. Olen pikkuhiljaa ostellut pieniä purkkeja yms. käteviä juttuja lomaa varten. Ostin myös suojakertoimella 50 varustettua aurinkorasvaa.. saa nähdä millainen punanahka palautuu Tunisiasta. Joka päivä ajattelen blogia, että tästäkin haluaisin kirjoittaa mutta en ikinä saa aikaiseksi. Ja joka ikinen päivä (elämän tappiin asti) kiroan autoilevia idiootteja (ja tästä nyt ainakin on pakko tehdä oma postaus!!!).

Tämmöistä tänne, mitäs sulle?

Kulttuurien yhteentörmäyksiä perheen sisällä

Tiedättekö kun on syönyt (ihan) liikaa turkinpippureita ja suu on ihan tulessa, mutta ei pysty lopettamaan ennen kuin pussi on loppu. Tulee niin suomalainen olo. Ja töissäkin hymyilytti kun italialainen pomo nyrpisteli nenäänsä salmiakille :) Onneksi myös hollantilaiset syö salmiakkia samaa tahtia kuin suomalaiset. Täkäläinen drop vaan on omaan makuuni makeampaa kuin tavallinen suomalainen ja pitääkin aina katsoa että pussin kyljessä lukee zoute drop eli se parempi, suolaisempi.. josta verenpaine kiittää :D

Suomalainen olo tulee kanssa kun istuu anoppilan sohvalla keskustelemassa siitä, mikä on pielessä perhesuhteissa kun nykyään ei koko perheen voimin nähdä niin usein ja kommunikaatio ei pelaa. Siinä istuessa tulee helposti "ei kyllä tätäkään ikinä joutuisi kokemaan Suomessa" ja sanoinkin sen ihan suoraan. Sanoin myös ihan suoraan, että olen suomalainen ja olen ERILAINEN, enkä aio myöskään kaikkea itsessäni ja käyttäytymisessäni muuttaa sen takia että he odottavat minulta jotain muuta kuin mitä olen.

Justinin veli on kuulemma useampaan kertaan vetänyt herneen nenään siitä, että en ole hänen syntymäpäiväjuhlissaan viihtynyt enkä tarpeeksi jutellut ihmisten kanssa ja siitä että puoli vuotta sitten kaupungissa yhden tapahtuman aikana en ollut ilosta hihkuen pomppinut muiden mukana, vaan ollut hyvinkin omaan tapaani vähän syrjäänvetäytynyt ja omissa oloissani sivummalla. Kuulemma se on hänestä ihan törkeää käytöstä ja siitä hän oli edelleen nyt puoli vuotta tapahtuneen jälkeen loukkaantunut ja kuulemma sen takia me ei käyty pariskunnittain syömässä puoli vuotta sitten, koska hän ei vaan voinut sietää käytöstäni. Totesinpa sitten, että olen ollut vain oma itseni enkä todellakaan tiennyt että olemukseni on häntä niin syvästi loukannut. Samaan syssyyn totesin vielä, että voisit muuten kasvaa aikuiseksi, sillä eihän se nyt häntä kohtaan ole loukkaus/syytös/hänen ongelmansa jos en viihdy syntymäpäivillä tai tule toimeen hänen ystäviensä kanssa.

Source

Hänen tyttöystävänsä oli puolestaan sydänjuuriaan myöten loukkaantunut siitä kun en ollut ottanut heihin yhteyttä tyttöystävän isoäidin poismenon johdosta. Justin oli kyllä lähettänyt meidän molempien nimissä tekstiviestin veljelleen, mutta ei kuulemma riittänyt. Myös minun olisi pitänyt tämä tapahtuma huomioida ja meidän olisi pitänyt lähettää vähintään kortti pelkän tekstiviestin sijaan. Itse taas en ymmärrä, miksi lähettäisin suruvalittelut jos en ole tyttöystävän kanssa puhunut yli puoleen vuoteen (koska he ovat vältelleet kaikenlaisia kohtaamisia meidän ja muun suvun kanssa), en tuntenut isoäitiä enkä edes tyttöystävän vanhempia. Huomautin että jos ei olla missään tekemisissä toistemme kanssa ja koska et ole minun ystäväni, niin miksi juuri tässä tilanteessa ottaisin yhteyttä. Tottakai myös oma itsepäisyyteni näyttelee tässä roolia, mutta en vaan sillä hetkellä kokenut asiaa kovinkaan tärkeäksi ja jälkeenpäin kun asiasta paisui näin järjetön kohu, niin olen pitänyt itsepintaisesti kiinni siitä, että tuskin tyttöystävän velikään lähettää minulle korttia sitten kun oma mummoni kuolee.

Tomin (Justinin veli siis) tyttöystävä myös kyseenalaisti aika törkeästi oman päätökseni muuttaa asumaan Hollantiin vain Justinin takia. Sanoin että tässä maassa on paljon asioita ja tapoja, joiden suhteen en ole mitenkään fani mutta teen niitä silti, koska ne vähän kuin kuuluvat asiaan. Sanoin myös että mitä kaueammin täällä asun, niin sitä enemmän totun hollantilaisiin tapoihin ja mitä enemmän olen asioihin tottunut, niin sitä "luonnollisemmilta" ne tuntuu. Hän näihin sitten totesi melkoisen halveksuvasti "no taitaa olla vuosisadan rakkaustarina, jos pelkästään Justinin takia kestät tätä kaikkea". En tiedä oliko loukkaus enemmän minua vai Justinia kohtaan, mutta totesin vaan että niin on.

Source

On hämmentävää olla tilanteessa, jossa toinen osapuoli ei ymmärrä eikä hyväksy sitä että on erilaisia kulttuureita, joihin kuuluu erilaisia tapoja ja erilainen käytöskulttuuri. Justinin vanhemmat on jo hyväksyneet mut sellaisena kuin olen. Ei varmasti helppoa heillekään mutta tietävät, että olen mitä olen. Tom ja Karen taas eivät ymmärrä ja hyväksy, ja varsinkaan Karen ei edes halua ymmärtää tai hyväksyä. Ollaan niin eri maailmoista kuin olla ja voi. Mutta siinä missä annan toisen rehottaa sellaisena kukkasena kuin on ja haluaa olla, niin hän kyseenalaistaa sen mitä olen ja miksi olen. Ärsyttää, vituttaa ja harmittaa. Yritän kuitenkin katsoa asian yli, yrittää tehdä vähän enemmän heille mieliksi (eli teeskennellä kuuluvani joukkoon) ja toivoa että hekin sopeutuvat siihen, että en ole hollantilainen ja tiettyjä juttuja on multa ihan turha odottaa. En muutenkaan ole erityisen sosiaalinen, niin sellainen hollantilainen feikkiystävällisyys ja tekokiinnostus raivostuttaa.

Sanoin työhaastattelussakin että olen vaikea ihminen tutustua, en anna itsestäni helposti enkä heti kaikkea, vaan ystävystyminen ja tutustuminen vaatii enemmän aikaa. Parisuhteet vaan toimii vähän eri tavalla. Yksi ihana ihminen tuo mukanaan 20 muuta ja niistä vaan on pakko oppia tykkäämään.. tai edes sietämään. Ensimmäinen viikko töissä on mennyt hyvin, todella hyvin! Pidän työkavereista. Jokainen selkeästi kunnioittaa toistaan, jokainen tekee työnsä ja auttaa tarvittaessa toisiaan. Kaikki selkeästi ymmärtävät sen että olen suomalainen ja vähän erilainen, mutta toisaalta fuusio, joka tuolla vajaa vuosi sitten tapahtui ja yhdisti hollantilaisen ja belgialaisen työyhteisön toisiinsa, on myös heille opettanut että jokaisen kulttuurin kasvatti on vähän erilainen. Jopa hollantilaisissa ja belgialaisissa on paljon eroja, vaikka niin lähellä ovatkin toisiaan. Tykkään myös siitä, että selkeästi haluavat tutustua muhun mutta kertaakaan ei ole tullut sellainen olo, että olisin kuulusteltavana vaan pikemminkin antavat tilaa sille, että saan itse osallistua keskusteluun niin halutessani. Myös työtehtävät on haastavia, hyvällä tavalla ja silti ihanan rentoa työskentelyä verrattuna lentoyhtiöön. Tietynlainen paine ja deadline on läsnä, mutta täällä osataan myös rentoutua. Sitä kun ei tapahtunut lentoyhtiössä ikinä. Ja on hauska ajatella, että edellisessä työssä keskityin lennättämään ihmisiä ympäri maailmaa ja nyt uudella työlläni mahdollistan sen, että suuret laivat pystyvät seilaamaan ympäri valtameriä toiselle puolelle maapalloa.

Tästä tuli taas vähän tällainen sillisalaatti postaus. Mutta tuo lauantain perhekeskustelu (josta ei tainnut olla kenellekään mitään hyötyä, mitä nyt toimi jonkunlaisena eye openerina kaikille osapuolille) on pyörinyt päässä ja töistäkin halusin kertoa kuulumisia sen verran, että hyvin menee!

Source

5 vuotta yhdessä

Meillä on Justinin kanssa perjantaina 5-vuotispäivä.
Mun mielestä iso juttu ja ehdottomasti juhlimisen arvoinen. Itselläni ei ole koskaan ollut näin pitkään jatkunutta parisuhdetta, joten saa taputtaa itseään olalle siitä, että on osannut huolehtia parisuhteestaan näinkin hyvin. Jokainen toimiva parisuhde kun vaatii jatkuvaa työtä, itsearviointia, kompromisseja ja toisen edun itsensä edelle asettamista. Ja varsinkin meidän hiljattaisen parisuhdekriisin myötä, tätä päivää juhlitaan sitä suuremmalla syyllä. On ollut hyvä huomata, että mitään ei voi pitää itsestäänselvyytenä!

Source

Sanoin ystävälle viime viikon lounaan yhteydessä, että meidän parisuhdekriisi on noin 90% selvitetty ja selätetty. Molemmilla on paljon parempi olla ja Justin varsinkin on jälleen enemmän oma itsensä. Itse olen ehkä vielä vähän varuillani jollain tapaa. Mutta sekin on normaalia, että naiset pohtii ja vatvoo asioita pidempään kun taas miehet siirtyy nopeammin eteenpäin. Justin sai jonkunlaisen ahaa-elämyksen kun sille oli juurtajaksain selitetty kuinka miehet ja naiset vaan on totaalisesti täysin erilaisia. Ajatellaan, käyttäydytään ja toimitaan täysin eri tavalla ja olennaista meidän keskinäisen viestinnän kannalta on ymmärtää nämä olennaiset erot. Ei voi olettaa, että olen automaattisesti samaa mieltä tai että edes lähestyn aihetta samalla tavalla kuin hän.

Source

Perjantaina 21.3. ei ole kulunut 5 vuotta siitä kun alettiin seurustelemaan vaan 5 vuotta siitä kun tavattiin ensimmäisen kerran. Ollaan kuitenkin yhteistuumin päädytty tähän päivämäärään, koska kumpikaan ei muista miten ja koska "päätettiin" että nyt ollaan pari ja virallisesti seurustellaan. Se kun harvemmin vähän vanhemmalla iällä tapahtuu enää niin, että toinen lähettää tekstiviestin "ollaanks yhessä?".

Meidän ensitapaaminen ei ollut kummallekaan rakkautta ensisilmäyksellä, mutta kiinnostuksen se herätti. Jonkunlaisen kipinän ja kiinnostuksen siihen, että haluaa tietää toisesta enemmän ja tutustua paremmin. Ehdittiin treffaamaan "perinteisellä tavalla" vain muutaman kerran, ehkä kolme ennen kuin vietettiin 3 päivän intensiivitreffit olemalla 24/7 yhdessä, nukkumalla hotellissa ja kuljeksimassa ympäri Amsterdamia sillä omasta kämpästäni olin jo luopunut ja 3 päivää oli aikaa ennen kuin lento lähti takaisin Suomeen.

Molemmat oli tottakai ihastuneita toisiinsa ja oli hurjaa lähteä siinä vaiheessa takaisin Suomeen. Meidän seurustelu jatkui siis tekstiviestein, puhelinsoitoin ja mesen välityksellä. Skypeen siirryttiin myöhemmin kun todettiin sen olevan paljon mukavampi ja järkevämpi yhteydenpitokeino. Palasin Hollantiin sen ensimmäisen lähdön jälkeen noin 5-6 viikon päästä viettämään Justinin synttäreitä. Silloin oltiin virallisesti pari ja tapasin Justinin ystäviä ja sukulaisia. Ja Justinin vanhempien kanssa tehtiin tottakai vielä lähempää tuttavuutta, koska Justin asui siinä vaiheessa edelleen kotona ja yövyin siellä. (Olenkohan muuten ikinä puhunut täällä siitä oudosta seikasta, että täällä nuoret asuu ihan mielettömän pitkään vanhempiensa luona jos eivät muuta solukämppään kaupunkiin, johon menevät opiskelemaan? Mutta jos opiskelee ja asuu vanhempiensa luona opiskeluajan, niin on ihan normaalia asua vielä vanhempien luona 28-vuotiaana ja säästää rahaa siihen, että voi ostaa oman asunnon. Täällä kun asunnon vuokraaminen ei aina ole niin kamalan yksinkertaista.)

En tiedä oliko meidän lähtötilanne mitenkään ihanteellinen, mutta erossa oleminen loi ainakin vahvan pohjan parisuhteelle ja luottamukselle. Lisäksi toiseen tuli tutustuttua ihan eri tavalla kun tutustuminen tapahtui pelkästään keskustelemalla, eikä esimerkiksi tekemällä asioita yhdessä. Tottakai myöhemmin kun asuttiin ensimmäisen kerran yhdessä 2010-2011 oli siinä myös iso totuttelemisen paikka. Kun toinen olikin jatkuvasti läsnä eikä vain tietokoneen toisella puolella. Kun muutin tänne lopullisesti vuonna 2012, niin tiesi jo mitä odottaa ja millaista on olla yhdessä ja kuinka taloutta pyöritetään niin että molemmilla on siitä hyvä fiilis.

Source

Mutta perjantaina siis vietetään meidän vuosipäivää ja kuten aina, ylimääräiset vapaapäivät (tässä tapauksessa siis Justinin) on hyvin täyteen buukattu. Suunnitelmissa on aamiainen keskustassa, jonka jälkeen Justinilla on aika varattuna kaupungintalolle ajokortin uusimista varten. Sen jälkeen meillä on molemmilla aika kampaajalle (käydään samalla tyypillä), saan latvat kuntoon ja Justin oman reuhkansa siistimmäksi. Lisäksi auto pitää hakea korjaamolta ja tehdä perusruokaostokset. Illalla mennään syömään yhteen Etten-Leurin paremmista ravintoloista. Ollaan käyty siellä jo 2 kertaa aiemmin ja odotukset on kovat.

Source

 Justin on jo kaksi viikkoa kertonut, kuinka hän on löytänyt täydellisen lahjan ja kuinka varmasti tykkään siitä ihan mielettömästi. Eli itse olen 2 viikkoa kiemurrellut ja kaarrellut sen suhteen, että mitä ihmettä annan lahjaksi. Haluan lahjan olevan jotain vähän erityisempää, ei niin jokapäiväistä ja tottakai sellaista, joka muistuttaa Justinia tästä merkkipäivästä myös vuosien päästä. Eli kun kysyin ehdotuksia ja sain vastaukseksi uuden mp3-soittimen tai maksullisen fitness-ohjelman ostamisen, niin en kauheasti lämmennyt. Molemmat tottakai hyviä ideoita, mutta ei nyt ihan kuitenkaan tähän tarkoitukseen sopivia.

Lopulta päädyin ranneketjuun, joka on tyyliltään vähän samaa kuin kaulaketju, jonka annoin Justinille silloin 5 vuotta sitten syntymäpäivälahjaksi (hänen pyynnöstään). Ranneketjussa on myös laatta, johon voisi kaivertaa oman tekstin. Koska tilasin ketjun lauantaina nettikaupasta enkä ole siis nähnyt sitä vielä, en tiedä kaiverrutanko vai enkö. Haluan kaiverruksen ranteen sisäpuolelle niin ettei se näy jokaiselle, joka korua katsoo. En tiedä vielä onko se mahdollista vai ei. Tällä hetkellä enemmän jännitystä aiheuttaa kuitenkin se, että saapuuko koko hemmetin koru edes ajoissa. Sen nettikaupan tilaussivuston perusteella kun sitä ei ole vielä edes lähetetty sieltä eteenpäin. Voi siis olla että Justin saa perjantaina pelkän kortin ja lupauksen lahjasta, joka saapuu kun posti suo. Toivon mukaan ei kuitenkaan :) Onhan tässä vielä muutama päivä aikaa..

Source

Pienikin muutos on hyvästä

Sometimes we need to stop analyzing the past, stop planning the future, stop figuring out precisely how we feel, stop deciding exactly what we want, and just see what happens.

Postasin tuon maanantaina Facebookiin ja yritän nyt toteuttaa sitä edes vähän, edes oman pääni sisällä. Toistaiseksi juurikaan onnistumatta (ai miten niin ainainen organisoija ja järjestelijä, jolle kalenteri on puoli elämää), mutta ehkä yrittäminenkin on hyvästä. 

Viime aikoina on ollut paljon takaiskuja, sitä että elämä potkii päähän joka suunnalta ja olo on melko epätoivoinen miettiessä että koska asiat vihdoin kääntyy positiivisempaan päin. Sitä ajautuu melkein väistämättä sellaiseen survival-moodiin, tekee koska on pakko. Väistämättä pohtii myös sitä, että kuinka paljon on omissa käsissä, mihin asioihin on mahdollisuus vaikuttaa ja mitkä asiat tulisi vaan hyväksyä ja ottaa vastaan sellaisena kuin ne annetaan. 

Source

Lopetan siis menneisyyden analysoimisen, turha on tässä vaiheessa enää miettiä, olisiko joku asia toisin jos olisi tehnyt erilaisen valinnan jossain kohtaa. En voi suunnitella liikaa tulevaisuutta, koska on niin paljon asioita jotka on avoinna ja joihin en edes pysty vaikuttamaan. Voin vaan toivoa että tulevaisuus tuo mukanaan parempia aikoja, enemmän onnellisuutta ja elämiseen keveyttä. Omien fiilisten ja koko elämäntilanteen pohtiminen on kuluttavaa, pakko yrittää löytää jotain muuta mihin keskittyä. Hetki kerrallaan elämää eteenpäin. 

Source

Tarvitsen asioita, joista innostua ja inspiroitua. Asioita, joista saa energiaa ja joihin keskittyä. Jos kellään teistä on hyviä vinkkejä tai ideoita, mitä tehdä ja mistä innostua, niin jakakaa kiitos kommentoimalla. Kaikki ideat on tervetulleita!

Elämä kulkee selkeästi erilaisissa vaiheissa ja kausissa eteenpäin, tällä hetkellä tuntuu että omassa elämässä on jonkunlaisen muutoksen aika. Tai ainakin kasvun paikka. On jännä huomata kuinka vuosien saatossa on ajatellut asioista tietyllä tavalla ja kuinka omat mielipiteet ja oma persoona on muuttuneet. Ehkä nyt on hyvä hetki pohtia aikuistumista.  

Source

Kun mies sairastaa...

Tämän postauksen lukeminen suotakoon vain kauniimman sukupuolen edustajille, johtuen tulossa olevasta armottomasta dissauksesta sitä toista kohtaan. Ja ehkä myös niille, joilla on jonkunasteisia anoppiongelmia.

Jokainen nainen (joka on ikinä parisuhteessa ollut) tietää varmasti mitä tapahtuu kun mies sairastuu...

Maailmanloppu. Ydinsota. Hakeutukaa bunkkeriin, älkääkä vaan tulko ulos ennen kuin rintama on taas selvennyt.

Sillä sitähän se pieni nuha, kuumeilu ja kurkkukipu tietää.  Kun olo on niin kamala, että varmasti kuolemaa tekee ja mitään ei pysty tekemään eikä aivot toimi, ruumiista puhumattakaan.

Ensin mies valittaa pari päivää kun olo on huono eikä jaksa tehdä mitään. No se ei nyt kauheesti eroa arkitilanteesta muutenkaan, jolloin koti on kuin pommin jäljiltä ja joka paikassa tavaraa, joka on vaan lopautettu kädestä. Normaalistikin tuo toinen puolisko viettää keskiverrosti jokaisen iltansa sohvalla "rentoutuakseen". Suurin ponnistus on se ruoanlaitto, joka jättää tietysti pommin keittiöön sen yhden nimeltä mainitsemattoman työn raskaan raatajan korjattavaksi. Ja kun ruoka on lautasella, niin sen jälkeen voi hyvillä mielin vajota sohvalle "et voi väittää etten mitään ole tehnyt".

Kun kurkkukipu alkaa niin valitus voimistuu potenssiin x. Särkylääkkeitä popsitaan kuin viimeistä päivää mutta "mikään ei auta kun olo on niin kamala". Lopulta kuume nousee ja sängystä hoipertelee ylös puolikuollut raato, joka ei jaksa kättä nostaa teeveden keittoa varten.

Potilasta tulee passata kaikin mahdollisin tavoin ja pitää huolta, silittää päätä ja antaa kaikki mahdolliset lompsaukset anteeksi.

Ja siis flunssan astehan on miehellä täsmälleen sama, kuin esimerkiksi silloin kun nainen on flunssassa mutta on huonosta olostaan huolimatta siivonnut talon (mies sanoo "kun olet kuitenkin koko päivän kotona, niin voit kai jotain tehdäkin") ja laittanut ruoan valmiiksi (kts. edellinen) ja huolehtinut kymmenen muuta juoksevaa asiaa. Nainen hoitaa itselleen lääkärin ja joko ajaa sinne autolla tai pyörällä, asioi, käy apteekissa ja tulee kaupan kautta kotiin. Siinä missä mies soittaa ÄIDILLEEN ja kysyy, että pitääkö mennä lääkäriin ja jos pitää, niin voisiko äiti tulla ja viedä hänet sinne.

Tässä tapauksessa äiti tulee myös pojan luokse kaupan kautta (koska se nainen on kuitenkin vaan töissä koko päivän, eikä kukaan pidä raukkaparasta huolta!) ja kantaa mukanaan jumalattoman määrän erilaisia nestemäisiä "ruokia", koska potilas ei tietenkään voi kurkkukivun takia syödä oikeaa ruokaa. Lisäksi äiti ostaa jumalattoman kasan c-vitamiinia pitoisia hedelmiä (appelsiineja ja kiivejä), joita mies ei ikinä syö ja nainen ei voi syödä, koska omaa jonkunasteisen allergian. Lisäksi ennestään pullottava teevarasto täydentyy parilla laadulla, koska kaikkihan tietää että kamomillatee on parasta lääkettä. Uuden hunajapurkin (ne ennestään kotona olevat kaksi eivät riittäneet) ja tietysti paketin särkylääkkeitä (joita oli kyllä kotona, mutta ne oli niin taitavasti piilotettuna laatikkoon, ettei mies voinut niitä löytää (vaikka kuinka nainen opasti) ja vaikka nainen oli myös luvannut kiltisti käydä hakemassa uuden paketin tullessaan kotiin).

Normaalistihan äiti-ihminen myös tarjoutuu aina auttamaan vähän kotitöissä, jos ne ovat miehen harteilla mutta kun mies sairastaa ja nainen on töissä, niin on ihan ok, että talossa on entistä sotkuisempaa ja kaikki päivän aikana miehelle tarjoillut juomat yms. on helposti tunnistettavissa likaisista astioista, ruoanjämistä ja ruokailuvälineistä, joita on ympäri olohuonetta ja keittiötä. Jotka nainen luonnollisesti siivoaa sitten kun on kokannut itselleen jotain ruoan tapaista, tultuaan kotiin 13 tuntia sen jälkeen kun lähti aamulla kotoa, varsinkin tietäen että juna-asema odottaa täsmälleen 11 tunnin kuluessa uudelleen.

Kun mies sairastaa..

.. naisella menee hermot. Kaikella rakkaudella, mutta ei siihen flunssaan kyllä kuole.

Ajan kanssa

Sydämellinen kiitos kaikille kommenttia ja viestejä laittaneille. Ja tottakai myös niille lukijoille, jotka eivät ole ehkä rohjenneet kommentoida, mutta ovat kuitenkin lämmöllä ajatelleet.

Täällä menee tällä hetkellä ihan ok. Tottakai tilanne on edelleen akuutti, mutta perjantaina käydyn keskustelun jälkeen, ollaan molemmat Justinin kanssa sitä mieltä että halutaan jatkaa yhdessä ja korjata tilanne. Mulla itsellänihän ei siitä juuri ollut epäilystä, mutta Justinilla kyllä. Hän aikansa asiaa pohdittuaan totesi kuitenkin, että tämä meidän suhde (ja minä) on sitä mitä hän haluaa. Tilanne pystytään korjaamaan, mutta totta kai se vaatii aikaa ja (ulkopuolistakin) apua. Tehdään yhdessä tarvittavia muutoksia ja molemmat myös omalta osaltaan.

Irtisanouduin töistä eilen. Olivat yllättävän ymmärtäväisiä ja harmittelivat tilannetta, koska kuulemma mun suorittaminen töissä on ollut kiitettävää. Mutta totta kai parisuhde ja meidän molempien hyvinvointi menee elämän prioriteettilistalla töiden ohitse. Viimeinen työpäivä on sitten 28.2.

Mulla oireilee kroppa tällä hetkellä tähän koko tilanteeseen. Olo on kipeä ja kuumeinen, jotain ihme tulehduksia. Eilen kävin lääkärillä ja sainkin jotain salvaa jatkuvan kutinan helpottamiseksi. Tänään kävin vielä viemässä pissapurkin sinne, mutta vielä en ole saanut vastausta, oliko siellä jotain ihmeellistä nähtävää. Eilen olin siis töissä vain 3,5 tuntia kun piti lähteä sinne lääkäriin ajoissa. Tänään aamun labrahommien ja muuten tämän kökön olon takia olen kotona. Ilmoittauduin myös huomiseksi sairaaksi. En näe mitään järkeä mennä töihin, jos olo on tällainen. Työntekokin olisi vaan puolinaista, kun ei energia riitä keskittymiseen. Ehkä siis asiakkaiden ja työkavereidenkin kannalta parempi, etten ole siellä. Oma supervisor on ollut suhteellisen ymmärtäväinen, ymmärtää oman kropan oireilun johtuvan osittain myös tästä kotitilanteesta, mutta muutenhan tuolla firmassa ei hyväksytä poissaoloja.

Vielä töihin liittyen, olen tässä hiljakseen taas lähetellyt hakemuksia eri paikkoihin ja sain kutsun yhteen haastatteluun. Reilun viikon päästä maanantaina (onneksi oli vapaapäivä sovittuna)  on ensimmäinen ”tutustumiskeskustelu”, mua huvitti kun ne ei voineet suoraan sanoa että haastattelu :) Hollantilaiset… obviously. Mutta uusista töistä lisää joskus myöhemmin, kun ne on ajankohtaisia ja uutiset aiheellisia.

Vaikka tämä on tällä hetkellä tällaista oman pään sisällä rämpimistä ja kaikki aika meneekin ns. yhteisen ajan pyhittämiselle, niin arvostan sitä kuinka paljon positiivisia viestejä ja kannustuksia olen saanut, ja että kaikki täällä lähellä asuvat ovat tarjonneet mahdollisuutta tavata ja keskustella. Kiitos, tartun aivan varmasti vielä tarjoukseen! Kyllä tämä tästä, toivoa ja aikaa on.. 

Source