Takaisin satulaan

Kun Arno kuoli heinäkuun alussa niin yllättäen, täysin varoittamatta, en oikeastaan osannut suhtautua asiaan. Tottakai olin surullinen ja kyyneleitä tuli vuodatettua useampaankin kertaan. Ensimmäiset kerrat tallilla tuli nieleskeltyä eikä tiennyt mitä ajatella kun näki kaikki Arnon varusteet roikkumassa samalla paikalla kuin aina ennenkin mutta hevosta ei vaan enää ollutkaan. Tallilta tuttujen ihmisten kanssa asiasta puhuttiin tottakai usein mutta oli vaikea pukea omia ajatuksia sanoiksi. Edelleen se on vaikeaa. Sitä jotenkin vaan ajatteli että tapahtunutta ei voi enää muuksi muuttaa, voi vain hyväksyä ja jatkaa eteenpäin. Käytiin elokuun alussa katsomassa uutta hevosta mutta kun 2,5 tunnin ajomatkan jälkeen päästiin perille, niin selvisi että hevonen ei ollut vielä ikinä aikaisemmin ollut satulan alla. Ei siis mitenkään sopiva terapiahevoseksi lapsille. Voisi tietysti puhua melko suuresta väärinymmärryksestä, en tiedä mistäköhän ne sitten mahtoi puhelimessa puhua, hevosen omistaja ja meidän terapeutti.

Nyt vasta useamman kuukauden jälkeen on käynyt selväksi kuinka ainutlaatuinen Arno oli ja kuinka vaikeaa on korvata jotain niin ainutlaatuista. Terapeutti etsii edelleen seuraajaksi sopivaa hevosta, mutta vaatimukset on tottakai kovat. Niin hevosen kuin lastenkin turvallisuuden takia.
Ei sellaista niin vain löydy.

Ja nyt vasta näiden useiden kuukausien jälkeen voin rehellisesti todeta ymmärtäväni kuinka ison osan Arno ehti viedä mun sydämestä sen reilun kuukauden aikana. Kuinka ihana voikaan olla hevonen, joka tulee luokse pyytämättä, joka osoittaa luottamusta ja on niin rehellinen, kuin itsepäinen hevonen voi olla. Kuinka mua harmittaa se kuinka lyhyt meidän aika oli yhdessä. Kuinka paljon olisin voinut vielä Arnolta oppia ja kuinka olisin halunnut olla Arnoa kohtaan vielä parempi ja rakastavampi, jos olisin vaan tiennyt kuinka nopeasti kaikki on ohi.

Source

En kuukausiin halunnut nousta hevosen selkään. Vaikka kuinka houkuteltiin ja tarjottiin. Se ei vaan tuntunut oikealta. Jännitti ja pelotti. Kuinka suuren kolauksen itsetunnolle tuottaa hevosen kuoleminen ratsastuksen aikana. Vaikka eihän mulla ollut mitään tekemistä koko asian kanssa. Kyse oli vain järkyttävän huonosta tuurista. Tai kuten ystäväni äiti totesi; ehkä meidän pitäisi pikemminkin olla otettuja siitä että Arno luotti meihin niin paljon, että kuoli meidän seurassa.

No joka tapauksessa, lokakuun alussa olin vihdoin niin pitkällä että nousin ystäväni hoitohevosen selkään. Myös tämä hevonen on terapiahevonen, joten luottamuspohja oli kunnossa. Mutta silti se jännitti! Kierros toisensa jälkeen käyntiä kentän ympäri. Niin tuttua mutta silti niin outoa. Viikottain sen jälkeen aina kun mentiin hevosten luokse, niin ratsastin 20-30 minuuttia.

Muutaman kerran jälkeen vuorossa oli maastoratsastus tallilla, jossa en itse ollut aiemmin käynyt mutta ystävä kylläkin. Sinne mentäessä olin innoissani. Vasta kun piti nousta hevosen selkään, niin iski hirveä jännitys, melkeinpä paniikki. Tottakai hevonen sen aistii eikä se tehnyt asiaa mitenkään helpommaksi. Ohjaajan neuvomana nojasin rennosti taaksepäin ja yritin olla jännittämättä. Kuulemma ulospäin näytti ihan siltä että homma oli hallussa. Näytin rennolta, istuin hyvin ja pidin hevosen kurissa.
Mutta oman pään sisällä oli paniikki valloillaan ja tunteet vaihteli laidasta laitaan, pää oli täynnä kuvia siltä onnettomuusillalta. Verinen hevonen tien varressa makaamassa ja itse neuvottomana vieressä.

Sen maastoratsastuksen aikana en osannut juurikaan rentoutua. Lähinnä olin helpottunut kun koko homma oli ohitse, tuli nimenomaan se fiilis: Jes, mä tein sen! Eli yksi este selätetty.
Vaikka ei ollutkaan kivaa, niin silti olin varma että tästä se taas lähtee ja seuraavalla kerralla on paljon kivempaa. En kuitenkaan ollut valmis luopumaan harrastuksesta, josta tykkään niin paljon. Ratsastus kun on jotain mistä olen haaveillut pienestä pitäen ja olen ollut niin tyytyväinen siihen, että aloitin, vaikkakin näin vanhempana.

Varasin samantien yksityistunnin sieltä ratsastuskoululta, jossa aiemmin otin tunteja. Opettajana oli onneksi tuttu tyttö, siltä ajalta kun aloitin ratsastuksen. Oli suhteellisen terapeuttista selittää tuntemattomalle ihmiselle, joka kuitenkin ymmärtää täysin, kaiken sen mitä oli tapahtunut. Ratsastin sillä tutulla hevosella, jolla olin aiemminkin tunneilla ratsastanut ja itseluottamus kohosi heti pari pykälää ylöspäin. Ratsastus oli taas kivaa! Laukata en vielä uskaltanut mutta askel kerrallaan.

Tämän jälkeen olen ottanut toisenkin yksityistunnin (ja silloin uskalsin myös taas laukata!) ja käynyt toisenkin kerran maastoratsastamassa. Itseasiassa viime viikonloppuna kolmen muun suomalaisen naisen kanssa! Lisäksi aina kun käydään hevosia hoitamassa, jos vaan tilaisuus on, niin ratsastan myös hetken sillä ystäväni hevosella.
Huomasin jo toisen yksityistunnin aikana että en enää jännitä niin paljoa ja pään sisällä on taas tilaa nauttia ratsastuksesta. Vielä enemmän tunne vahvistui tuon edellisen maastoratsastuksen aikana.

Muistot (myöskään ne inhottavat siltä illalta) ei ole mihinkään kadonneet, mutta nyt vihdoin tuntuu että on aika siirtyä eteenpäin. Vaikka yritin sitä jo silloin kuukausia sitten uskotella itselleni, niin nyt se vasta taitaa olla toteuttamiskelpoinen ajatus. Nyt sitten vielä kun löytyisi meille uusi sopiva terapiahevonen! Sitä odotellessa nautin satunnaisista ratsastuskerroista ja säännöllisestä hevoshoidosta, meidän pieni pippurinen Shetlander kun on saanut mun jakamattoman huomion Arnon kuoleman jälkeen :) Vaikka Isie onkin pieni, niin se osaa olla varsinainen äkäpussi! Sitä kivemmalta siis tuntui kun pyöräiltiin sunnuntaina Justinin kanssa tallille ja käytiin laitumella katsomassa hevosia, niin Isie tuli heti luokse ja osoitti että "Hei, sä oot niiiiin mun kaveri!" Nuohoamaan ja kiehnäämään. Osoitti myös mieltään toisia hevosia kohtaan, että ei tartte tulla lähemmäs koska tää on mun ihminen ja mun pitää nyt saada huomiota :) Ihana höpö!

Arno <3

Ihme ja kumma

Aamuisin sen huomaa kun herää ja nousee ylös. Enää ei olekaan valoisaa jo varttia vaille kuusi, aurinko heräilee vasta samaan aikaan kuin mekin ja päivä kirkastuu siitä melko nopeasti. Mutta olen nyt jo parina aamuna pysähtynyt kuinka nopeasti tämäkin kesä on mennyt. Nyt on jo elokuu ja perisuomalaisena koululaisten rytmiin tottuneena se tarkoittaa, että se oikea kesä on jo melkein ohi kun koulutkin alkaa. Vaikka kuinka tietää, että ainakin täällä on vielä parin kuukauden verran edessä aurinkoisia päiviä ja viipyvän kesän tuntua. Puhumattakaan siitä, että omaan kesälomaankin on vielä 6 viikkoa aikaa!

Kesä on (jälleen kerran) hiipinyt ohi ihan huomaamatta. Täällä ei ole ollut pitkiä sikamaisia helteitä, vain muutamia satunnaisia hellepäiviä. Muuten lämpötila pysyttelee 25 molemmin puolin ja on sellainen leppoisa sää. Joka päivälle luvataan sadetta, mutta sekin toteutuu vaan kerran tai kaksi viikossa. Toisaalta sää nyt ei sinällään paljon toimistotyöntekijää hetkauta. Ikkunasta avautuu joka päivä sama maisema, joka on konttorin sijainnista johtuen harvinaisen harmaata teollisuutta, joka ei paljon inspiroi oli sitten auringonpaiste tai sade.

Koska ei ole ollut pidempää lomajaksoa eikä ole oikein tehnyt mitään erityistä, niin arki rullaa omalla painollaan eteenpäin. Päivät ja viikot kuluu huomaamatta. Äiti tosin totesi hyvin, että on hyvä jos arjen osaa ottaa sellaisena kuin se on. Koska sitähän se elämä on, arkea ja (hyvin satunnaista) juhlaa.

Mitä tässä puolentoista kuukauden aikana sitten on tapahtunut?
Muutamia asioita, jotka on herättänyt oikein kunnolla miettimään. Varsinkin omia ihmissuhteita ja sitä, mikä on mulle tärkeää.

Heinäkuun alussa täytin 27 vuotta.  Oman "vanhuuden" huomaa konkreettisesti siinä kuinka kaikki ystävät, tutut ja tutuntutut menee naimisiin, saa lapsia ja ostaa oman talon. Sitten siinä itse hiljaa pienessä mielessään miettii, että pitäiskö munkin, mutta ei kai tässä iässä nyt vielä ja mihin tässä oikeen on kiire, hyvin ehtii "sitten parin vuoden päästä".

Rakas hevosystäväni Arno kuoli muutama päivä syntymäpäiväni jälkeen. Melkoisen dramaattisesti vielä meidän maastolenkin aikana. Sen jälkeen en ole ollut hevosen selässä. Kylläkin melkein joka viikonloppu hevosia hoitamassa. Tuntuu että vaivihkaa rupeaa rimakauhu nostamaan päätään ratsastuksen suhteen, jos en kohta pääse hevosen selkään. Mutta uusi hevonen on vasta haussa ja ratsastustallia karsastan jostain syystä tällä hetkellä. Ehkä pitäisi suosiolla ottaa yksityistunti ja taas totutella omaan tahtiin kuinka se sujuu. Arnon kuolema on lähentänyt välejä joidenkin ihmisten kanssa ja joidenkin ihmisten reaktioita olen lähinnä ihmetellyt (tai siis sitä, että mitään reaktiota ei tule). Vaikka kyseessä onkin "vain" hevonen, niin harvemmin kuitenkaan kukaan kuolee omien silmien edessä ja sen lyhyen ajan, joka ehdittiin olla yhdessä, meistä tuli ihan parhaat kaverit.

Sain kaksi kappaletta maailman ihanimpia ystäviä Suomesta kylään ja tajusin, että ei ystävyyssuhteita voi tekemällä tehdä. Kun jonkun ihmisen kanssa kolahtaa ja sama taajuus löytyy, kun voi nauraa ja itkeä yhdessä, ja luottaa toiseen sataprosenttisesti, niin ystävyys säilyy läpi vuosien. Se säilyy ja sen tietää olevan olemassa, vaikka yhteyttä pidettäisiin vain satunnaisesti. Juttu jatkuu siitä mihin jäätiin vaikka edellisestä tapaamisesta olisi vuosi tai enemmän. Oikeiden ystävyyssuhteiden aikuisällä luominen on käsittämättömän vaikeaa. Vähän niinkuin parisuhteissakin, mitä enemmän ikää ja historiaa on takana, sitä suurempi painolasti ihmisellä itsellään on ja on onnen kauppaa jos löytää toisen ihmisen, joka hyväksyy kaiken sen mitä toinen ihminen mukanaan tuo.

On ollut ihanaa huomata kuinka ollaan Justinin kanssa selkeästi päästy meidän alkuvuoden kriisistä yli ja ollaan taas entistä paremmin toistemme tukena ja seurana. Olen onnellinen ja tyytyväinen meidän suhteeseen ja omaan elämääni. Tähän arkeen, joka rullaa ihan itsestään.

Meidän Sparksille on käynyt köpelösti, mutta missä, miten ja koska on arvoitus. Meillä on täällä jo parin viikon ajan ollut karvainen pieni potilas, jota hoivataan aamuin illoin. Pari viikkoa sitten huomattiin Sparksin olevan hirveän apaattinen ja se tila paheni muutamassa päivässä "sairaalakuntoon". Lääkärissä todettiin yli 40 asteen kuume ja iso, syvä haava mahassa. Mistä se haava on tullut, ei voi tietää, mutta lääkäri epäilee että Sparks on jäänyt johonkin roikkumaan. Haava oli itsessään iso mutta se reikä ihon alla vielä isompi. Sparks oli tehohoidossa 3 päivää, jonka aikana haava puhdistettiin nukutuksessa, nesteytettiin, lääkittiin ja kaikinkeinoin koitettiin saada elämää pieneen ressukkaan. Sparks syö edelleen kaksi kertaa päivässä antibioottia ja lisäksi kerran päivässä tulehduksenestolääkettä ja kipulääkettä. Haava puhdistetaan kaksi kertaa päivässä betadineshampoolla, salvataitokset päälle ja siteet ympärille. Lisäksi kissalla on puku, joka muistuttaa ihan vauvanbodya. Kuinka yllättävää että Sparks ei voi sietää kyseistä asua.. mutta ei ole vaihtoehtoa. Kertaalleen tikit on jo laitettu uudelleen.
Haava ja reikä on onneksi pienentyneet jo paljon ja kissa voi paljon paremmin. Mutta hoitoa jatketaan ja viikottain käydään vähintään kerran lääkärissä. Tämän kuukauden paskamaisin erä onkin mukavan suuret eläinlääkärilaskut.
Mutta kuten Justin omalle äidilleen totesi, tuo kissa on kuin oma lapsi ja sitä tekee kaikkensa että kaverin saa kuntoon. Ja kun Sparks oli 3 päivää tehohoidossa, niin koko ajan sitä ihmetteli että missä se nyt on kun ei näy. Niin tottunut on siihen, että meidän lisäksi täällä pyörii pieni nelijalkainen. 

Töissä menee hyvin. Ensimmäinen kehityskeskustelu oli viime viikolla ja sain pelkästään positiivista palautetta. Kuinka ovat erittäin tyytyväisiä siihen kuinka olen edennyt, ottanut nyt jo enemmän vastuuta kuin alunperin puhuttiin ja kuinka nopeasti olen sopeutunut sekä oppinut asioita. Niin hassua kuin se onkin, viihdyn tässä työpaikassa ehkä paremmin kuin missään muualla ikinä aikaisemmin. Ja hassuahan se on siis siksi, että kyseessä on kokonaan eri maailma, kuin mitä olen ikinä opiskellut tai kokeillut. Joten suosittelen lämpimästi omalta mukavuusalueelta poistumista ja riskin ottamista.. se kannattaa!

Ja sit tietty ne kaikki arjen jutut..
Ollaan grillattu pariin kertaan. Hoidettu puutarhaa päivittäin ja satoa tulee lähinnä tomaattien ja vihreiden papujen muodossa. Ollaan käyty pyöräilemässä (joskaan ei tarpeeksi) ja joka viikonloppu olen viettänyt vähintään muutaman tunnin hevosten kanssa. Lähes joka päivä töiden jälkeen laitetaan ruokaa ja siivotaan keittiö. Töissä joka arkipäivä 8-17, päivittäin saa vuorotellen nauraa ja kiristellä hampaita. Olen pikkuhiljaa ostellut pieniä purkkeja yms. käteviä juttuja lomaa varten. Ostin myös suojakertoimella 50 varustettua aurinkorasvaa.. saa nähdä millainen punanahka palautuu Tunisiasta. Joka päivä ajattelen blogia, että tästäkin haluaisin kirjoittaa mutta en ikinä saa aikaiseksi. Ja joka ikinen päivä (elämän tappiin asti) kiroan autoilevia idiootteja (ja tästä nyt ainakin on pakko tehdä oma postaus!!!).

Tämmöistä tänne, mitäs sulle?

Suuri, rakas ystävä: Arno

Saanko esitellä, ystäväni Arno..

Arno on reilu parikymppinen Haflinger. Arno on työkseen terapiahevonen, joka auttaa erilaisista ongelmista/vaikeuksista kärsiviä lapsia ja nuoria. Esimerkiksi puhevaikeuksista kärsiviä lapsia, autismia sairastavia jne. Arno työskentelee pääsääntöisesti maanantaista torstaihin ja pari kertaa kuukaudessa myös lauantaisin.

Koska Arno on terapiahevonen, jolta vaaditaan paljon kärsivällisyyttä, rauhallisuutta ja leppoista askellusta, niin Arno ei saa tarpeeksi pitkäkestoista liikuntaa. Arno on hyvin yhteistyökykyinen ja innokas työskentelijä, mutta osaa olla myös itsepäinen ja näyttää mieltään. Mieluiten Arno työskentelee yhden lempi-ihmisen kanssa ja sitten kun Arnon on voittanut puolelleen, niin Arno on valmis tekemään kaikkensa tuon ihmisen eteen.

Näillä hienoilla myyntipuheilla mut houkuteltiin kokeilemaan Arnoa. Kuulemma Arno tarvitsee ihmisen, jonka kanssa voi rakentaa hyvän luottamussuhteen ja sitä kautta jaksaa paremmin omassa työssään. Arno tarvitsee säännöllistä liikuntaa ja perustaitojen hiontaa. Asioita, joita terapiaan tulevat lapset eivät voi antaa ja joihin firman työntekijöillä ei ole aikaa/halua.

Arnon paras kaveri on Frutske, vuonohevonen (norjanvuonohevonen), hollanniksi Fjordenpaard. Myös Frutske on terapiahevonen. Frutskea on jo useamman vuoden ratsastanut Marloes, jonka tunnen Justinin isän kautta. He olivat joku aika sitten jutelleet ja oli tullut puheeksi, että minäkin ratsastan ja Marloes oli ilmeisesti kertonut tilanteesta, että Arnolle etsitään vakituista ratsastajaa viikonlopuille. 1 + 1 = 2.

Me ollaan Arnon kanssa nyt kolme kertaa tavattu ja hierottu tuttavuutta. Ollaan myös jo pariin kertaan käyty metsälenkillä ja reenattu kentällä. Oman sydämeni olen menettänyt jo tälle laiskanlötkeälle mutta ah, niin itsepäiselle herralle. Arno kenties tarvitsee vielä vakuuttelua sen suhteen, että olen sen kaveri. Vaikka minkäänlaisia ongelmia ei ole ollut, niin tottakai yhteistyöhalukkuus ja erityisesti apujen kuunteleminen kehittyy sitä enemmän, mitä enemmän tullaan tutuiksi.

Ensimmäisen kuukauden eli tämän kesäkuun saan reenata, tutustua ja mutustella ilmaiseksi, että onko tämä mun juttu. Heinäkuun alusta sitten saan myös rahallisesti osallistua eli maksaa 50 euroa kuukaudessa "vuokraa". Ei huono diili, kun periaatteessa saisi käydä niin usein kun haluaa, kunhan pitää mielessä terapian aikataulut ja sen asiakkaat. Mutta toistaiseksi käydään Marloesin kanssa yhdessä, kerran viikkoon.

Käyn edelleen ratsastustunnilla tallilla kerran viikossa, mutta nyt huomaa ihan selkeästi sen eron, mikä on tuntiratsastuksessa ja siinä jos on oma hevonen. Meillä ei Arnon kanssa ole aikarajoituksia, voidaan reenata kaikenlaista tarpeen mukaan ja ajan kanssa, käydä metsälenkeillä ja milloin mitäkin. Meillä menee Marloesin kanssa helposti 3-4 tuntia kerralla ja aika menee ihan huomaamatta. Kyllä siinä jää auttamatta tuntiratsastus toiseksi, mutta toisaalta on hyvä reenata myös ihan opastuksen alaisena ja saada sitä jatkuvaa kommenttia, kaikesta mitä tekee. Mulla on nyt kolmas ratsastuksenopettaja tämän vuoden aikana, enkä tiedä onko tämä nykyinen vähän turhan kriittinen ja ankara. Viimekin tunnilla sai jonkun pikkutytön itkemään kun hän ei halunnut laukata mutta opettaja vaatimalla vaati.. No tunteja on kuukauden verran jäljellä, ennen kuin tallilla alkaa kesäloma.

Lisäksi samaa tallipihaa asuttaa Mila, joka on terapiayrityksen omistajan oma hevonen, eikä millään tavalla sopiva terapiahevoseksi sekä Issy, joka on hieman liian lihava shetlanninponi, mutta myös lauhkea kuin lammas lasten kanssa. Issyä käytetään myös terapiassa pienten lasten kanssa.

Hevoset asustavat maatilalla, jossa on lisäksi lehmiä ja muita asiaankuuluvia eläimiä sekä pieni leirintäalue ja muutama vuokrattava mökki. Terassi (ravintola?) jne. Täydellisen idyllinen paikka ja olen ollut aika fiiliksissä tässä pari viimeistä viikkoa, että olen saanut tällaisen onnenpotkun ja löytänyt kokonaan uuden jutun itselleni :) Tänään lähti myös tilaukseen uudet ratsastushousut. Hevosten kanssa vietetty aika kun on tuplaantunut ellei liki triplaantunut, ja sen huomaa varusteistakin. Vielä kun löytäis jostain ratsastussaappaat näille mun mahtipohkeille! Välineurheilua tämäkin..

Pieni ratsastusonnettomuus

Eilen sunnuntaina oli se odotettu maastoratsastus, mutta ei mennyt ihan putkeen. Haluaisin raportoida kyseisestä vierailusta yksityiskohtaisesti, mutta tulee jotenkin epämiellyttävä olo sitä ajatellessa. Ensivaikutelma oli huono ja vaikka ratsastus alkoi hyvin, niin jossain vaiheessa kuitenkin putosin aika rajusti. Muistikuvia ei kauheasti ole. Muistan pudonneeni ja sitten seuraava muistikuva on kun olen taas hevosen selässä. Järkyttävä kipu selässä koko ajan ja kun sieltä kotiin selvisin, niin mentiin suoraan Justinin kanssa ensiapuun. Lääkärin mukaan aivotärähdys (kypärä oli likainen mutta en tiedä löinkö ja kuinka pahasti pääni) ja selkä sai pahan täräyksen, jonka seurauksena siis liikkuminen tällä hetkellä on erittäin vaikeaa. Käveleminen, istumaan meneminen ja ylös nouseminen, makaaminen ja kääntyminen yms. on tällä hetkellä suurten ponnistuksien takana ja melko kivuliasta. Kuulemma viikon sisään pitäisi helpottaa ja aivotärähdyksen takia pitää kotona olla ainakin pari päivää ja levätä rauhassa. Toivotaan näin.

Justin soitti mun puolesta eilen töihin. Jotenkin se shokki ja kipu vei kaikki voimat niin etten voinut edes kuvitella soittavani itse. Mutta tänään kun toinen meidän tiimin supervisoreista soitti, niin vastasin ja selitin tilanteen. Järjettömän huono ajoitus tietenkin, kun olen edelleen keskellä koulutusta ja missaan todella tärkeitä päiviä tässä kotona maatessani. Mutta tuntuivat kuitenkin ymmärtävän tilanteen ja kuulemma sitten kun palaan töihin, niin järjestetään jotenkin niin ettei poissaolosta ole liian isoa negatiivista vaikutusta. Toivottavasti saan siis otettua muut kiinni. Huomenna olen ainakin vielä kotona ja epäilyttää etten keskiviikkonakaan vielä pääse. Liikkumisesta on pakko tulla sujuvampaa ennen kuin lähden töihin. Ja kaikille varmaan parempi että kerralla levolla kuntoon. Joten en ole myöskään tehnyt niitä työjuttuja, mitä olin viikonlopulle suunnitellut.

Täällä siis otetaan iisisti vielä vähän aikaa ja toivotaan pikaista paranemista. Tällä hetkellä ei muuten ole vielä pelkoa ratsastusta kohtaan, koska tajusin myös ettei putoaminen edes ollut hevosen vika eikä oma vika. Lähinnä tilanne riistäytyi käsistä ja putoaminen oli väistämätöntä. Olisi kyllä kiva jos muisti palautuisi, niin ei tarvitsisi arvailla mitä on tapahtunut. Todennäköisesti vasta ensi kerralla hevosen selässä ollessa selviää, että jäikö kammoa vai ei. Veikkaan että ei, mutta eihän sitä ikinä tiedä mitä alitajunnassa kummittelee. Ensi lauantaina olisi ratsastustunti, mutta riippuen selän kunnosta, jää todennäköisesti väliin.

Oma harrastus, paras harrastus

Etten-Leurissa oli tänään vuosittainen juoksutapahtuma. Tapahtuma järjestettiin tänä vuonna jo 31. kerran ja ohjelmassa oli 5km, 10km, puoli maraton ja maraton. Lisäksi perheiden oma juoksu (750m), korkokenkäjuoksu (125m) ja näiden lisäksi yritykset pystyivät osallistumaan omilla joukkueillaan eri pituisille matkoille. Justin aloitti juoksukoulun syyskuun alussa ja juoksi tänään ensimmäisen kerran 5km matkan. Aikaa meni 29min ja joitain sekunteja. Hyvin siis meni eikä tullut mitään vammoja.

Useimmat tietävät etten ole millään tavalla erityisen urheilullinen ja juoksuharrastus on ehkä vihoviimeisin, jota ikinä päättäisin kokeilla. Hieman siis epäluuloisena katselin ihmisiä ja mietin, että onko tuo nyt oikeasti kivaa. Yksikään niistä ihmisistä ei meinaan näyttänyt siltä, että olisivat tekemästään nauttineet. Hiki päässä, naamat punaisena ja henkeä haukkoen.. Sain myös ihanasti todistaa kuinka yksi poika pysähtyi kaksi kertaa maaliviivalla oksentamaan. Että tosi terve harrastus..

Ensi viikonloppuna pääsen haastamaan itseäni alueella, jonka koen vähän enemmän omakseni. Olen nyt heinäkuusta lähtien käynyt ratsastamassa, pääsääntöisesti kerran viikossa. Joinain viikkoina kaksi kertaa ja joskus taas on kaksikin viikkoa ratsastuskertojen välissä. Omaa osaamista ja sen edistymistä on vaikea arvioida. Osaan taatusti jo paljon enemmän kuin silloin aloittaessani, mutta silti useimmilla tunneilla tuntuu, että en osaa mitään. Kuitenkin kentällä peruskuviot jo sujuu ja kaikista askellajeistakin on jo kokemusta. Kertaakaan en ole edes pudonnut, vaikka pari kertaa laukassa on ollut jo lähellä.. lisää reeniä istuntaan, sanoisin :) 

Ensi lauantaina on normaali ratsastustunti, mutta sunnuntaille olen varannut 2h maastovaelluksen. Enkä edes omalta vakkaritalliltani (koska he eivät niitä järjestä muuten kuin loma-aikoina), vaan tallilta, joka on erikoistunut lännenratsastukseen. Odotukset on suuret, joten toivottavasti sää antaa myöden. Jos kauheasti sataa, niin reissu varmasti peruuntuu ja tiedä sitten koska olisi seuraava mahdollisuus. Ihana päästä kokeilemaan jotain uutta ja erilaista! Varsinkin kun se ultimate haave ratsastukseen liittyen on just se kliseinen ratsastusretki metsässä/pellolla/rannalla, jossain ulkona luonnon keskellä, jossa saa vaan nauttia yhteistyöstä hevosen kanssa, hienoista maisemista ja hyvästä olosta. Ja parasta on se että joku ei koko ajan karju kentän laidalta, että mihin suuntaan ja mitä pitää tehdä :D Ymmärrän kyllä että perustaitojen kannalta tunneilla käyminen on olennaista, mutta jo tässä vaiheessa se kehän kiertäminen tuntuu joskus puuduttavalta. Ja miten musta tuntuu, että hevosistakin on varmaan kivempaa urheilla ulkona kuin kiertää kehällä?

Että sellaista tähän väliin..

Source

Ensimmäiset ratsastustunnit ja helteen hölläämää höpinää

Kesä on vihdoin saavuttanut Hollannin!
Meillä on nyt jo useampana päivänä peräkkäin +27'c lämmintä ja ensi viikolla sama tahti jatkuu. Aste sinne tai tänne, lämpöä piisaa. Ja ainakaan käsivarret ei ole enää maidonvalkoiset, vaikka auringonotto ei kauhean hyvin meikäläisen hipiälle sovikaan. Turha edes mainita, moneenko kertaan vuoden aikana poltan ihoni. Äiti tulee vihaiseksi ja uhkailee ihosyövällä.. eniveis, en tee sitä tahallani ja laitan aurinkorasvaa, mutta aina välillä käy huonosti.

Source

Olen nyt kahteen kertaan käynyt ratsastamassa. Ja aiemmin hankittujen jodphur-kenkien seuraksi on saatu myös ratsastuskypärä ja hanskat! Lienee turha mainita, että tykkään hommasta ja toivon, että saan harrastuksen jatkumaan myös syksyllä.

Source

Hollanniksi ratsastusohjaajan neuvojen kuunteleminen on osoittautunut hankalaksi. Niinkuin arvelinkin, koska sanasto ei ole millään muotoa tuttu ja samaan aikaan tekeminen/ohjeiden kuunteleminen/hevoseen reagoiminen on haastavaa! Varsinkin kun ohjaaja seisoo keskellä kenttää ja itse kierrät rinkiä.

Source

 Ensimmäisellä kerralla ratsastin todella isolla hevosella, mutta nyt toiselle tunnille sain pienemmän. Pienemmän selässä oli helpompaa, koska hevosen itsensä liikeet ei ole niin isoja, joten niitä on helpompi seurata ja pysyä kyydissä mukana. Ohjaaja oli sama ekalla ja tokalla tunnilla, ensi kerralla on kuulemma joku muu.

Olen myös joutunut muutaman ylituttavallisen hollantilaispirpanan ahdisteltavaksi siitä, että miksi olen heidän kanssaan samalla tunnilla, vaikka olen aikuinen :D Tänään yritin juurta jaksain selittää, että myös aikuisena voi aloittaa uuden harrastuksen ja kokeilla jotain uutta. Jouduin myös vastaamaan kysymyksiin siitä, miksi olen tunnilla yksin ja missä äitini on :D Epäilivät myös belgialaiseksi, koska "aksentti on niin outo". Ilmeisesti hollantilainen suorasukaisuus ja tietynlainen röyhkeys ei ole vain aikuisten juttu, vaan tulee jo äidinmaidossa ipanoille.

Source

Justin ei ole vielä päässyt kummallekaan tunnille mukaan, joten en voi todistusaineistoksi esitellä kuvaa, mutta toivottavasti ensi viikolla sellainenkin saadaan napattua.

Edelleen tuntuu kuin olisi lomalla, tällä 2-3 työvuoroa per viikko tahdilla kun ei voi kovin sanoa rehkivänsä. Meidän takapiha on nyt 5 vaille valmis ja tänään lähdetään metsästämään grilliä. Näillä keleillä kun olisi ihana grillailla ja vaan naatiskella takapihalla.

Source

Sunnuntaina saan kylään vanhan amk-koulukaverini, joka on Hollannissa lomalla ystäviensä kanssa. Lotta pitää myös erittäin suosittua Unagidon-blogia (suosittelen!) ja on juuri palannut töistä Japanista, joten on kiva vaihtaa kuulumisia!