Tahdon

Tasa-arvoisuus ja ihmisoikeudet.
Jokaisella ihmisellä on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi. Jokaisella on myös oikeus todistaa ja vahvistaa rakkautensa toiseen ihmiseen ihan julkisesti.

En ole jaksanut väitellä asiasta kenenkään kanssa, en lukea tai seurata keskusteluja, en vertailla vastaan tai puolesta argumentteja. Ohimennen silmiin osui Facebookissa myös niitä homoavioliittojen vastustajia ja heidän kommenttejaan.

Mun mielestä kun asiassa ei ole juurikaan keskusteltavaa.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus

1. artikla
Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.

3. artikla
Kullakin yksilöllä on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen.

7. artikla
Kaikki ovat tasavertaisia lain edessä ja oikeutetut erotuksetta yhtäläiseen lain suojaan. Kaikilla on oikeus tasavertaiseen suojaan tätä julistusta loukkaavaa syrjintää vastaan sekä kaikkea sellaiseen syrjintään tähtäävää yllytystä vastaan.

12. artikla
Älköön mielivaltaisesti puututtako kenenkään yksityiselämään, perheeseen, kotiin tai kirjeenvaihtoon älköönkä loukattako kenenkään kunniaa ja mainetta. Jokaisella on oikeus lain suojaan sellaista puuttumista tai loukkausta vastaan.

16. artikla
(1) Täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia. Heillä on yhtäläiset oikeudet avioliittoon, avioliiton aikana ja sen purkamisen jälkeen.
(2) Avioliiton solmiminen tapahtukoon vain tulevien aviopuolisoiden vapaasta ja täydestä suostumuksesta.
(3) Perhe on yhteiskunnan luonnollinen ja perustava ydinosa ja sillä on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojaan.

Lähde

You get my point.

Lähde

Takaisin satulaan

Kun Arno kuoli heinäkuun alussa niin yllättäen, täysin varoittamatta, en oikeastaan osannut suhtautua asiaan. Tottakai olin surullinen ja kyyneleitä tuli vuodatettua useampaankin kertaan. Ensimmäiset kerrat tallilla tuli nieleskeltyä eikä tiennyt mitä ajatella kun näki kaikki Arnon varusteet roikkumassa samalla paikalla kuin aina ennenkin mutta hevosta ei vaan enää ollutkaan. Tallilta tuttujen ihmisten kanssa asiasta puhuttiin tottakai usein mutta oli vaikea pukea omia ajatuksia sanoiksi. Edelleen se on vaikeaa. Sitä jotenkin vaan ajatteli että tapahtunutta ei voi enää muuksi muuttaa, voi vain hyväksyä ja jatkaa eteenpäin. Käytiin elokuun alussa katsomassa uutta hevosta mutta kun 2,5 tunnin ajomatkan jälkeen päästiin perille, niin selvisi että hevonen ei ollut vielä ikinä aikaisemmin ollut satulan alla. Ei siis mitenkään sopiva terapiahevoseksi lapsille. Voisi tietysti puhua melko suuresta väärinymmärryksestä, en tiedä mistäköhän ne sitten mahtoi puhelimessa puhua, hevosen omistaja ja meidän terapeutti.

Nyt vasta useamman kuukauden jälkeen on käynyt selväksi kuinka ainutlaatuinen Arno oli ja kuinka vaikeaa on korvata jotain niin ainutlaatuista. Terapeutti etsii edelleen seuraajaksi sopivaa hevosta, mutta vaatimukset on tottakai kovat. Niin hevosen kuin lastenkin turvallisuuden takia.
Ei sellaista niin vain löydy.

Ja nyt vasta näiden useiden kuukausien jälkeen voin rehellisesti todeta ymmärtäväni kuinka ison osan Arno ehti viedä mun sydämestä sen reilun kuukauden aikana. Kuinka ihana voikaan olla hevonen, joka tulee luokse pyytämättä, joka osoittaa luottamusta ja on niin rehellinen, kuin itsepäinen hevonen voi olla. Kuinka mua harmittaa se kuinka lyhyt meidän aika oli yhdessä. Kuinka paljon olisin voinut vielä Arnolta oppia ja kuinka olisin halunnut olla Arnoa kohtaan vielä parempi ja rakastavampi, jos olisin vaan tiennyt kuinka nopeasti kaikki on ohi.

Source

En kuukausiin halunnut nousta hevosen selkään. Vaikka kuinka houkuteltiin ja tarjottiin. Se ei vaan tuntunut oikealta. Jännitti ja pelotti. Kuinka suuren kolauksen itsetunnolle tuottaa hevosen kuoleminen ratsastuksen aikana. Vaikka eihän mulla ollut mitään tekemistä koko asian kanssa. Kyse oli vain järkyttävän huonosta tuurista. Tai kuten ystäväni äiti totesi; ehkä meidän pitäisi pikemminkin olla otettuja siitä että Arno luotti meihin niin paljon, että kuoli meidän seurassa.

No joka tapauksessa, lokakuun alussa olin vihdoin niin pitkällä että nousin ystäväni hoitohevosen selkään. Myös tämä hevonen on terapiahevonen, joten luottamuspohja oli kunnossa. Mutta silti se jännitti! Kierros toisensa jälkeen käyntiä kentän ympäri. Niin tuttua mutta silti niin outoa. Viikottain sen jälkeen aina kun mentiin hevosten luokse, niin ratsastin 20-30 minuuttia.

Muutaman kerran jälkeen vuorossa oli maastoratsastus tallilla, jossa en itse ollut aiemmin käynyt mutta ystävä kylläkin. Sinne mentäessä olin innoissani. Vasta kun piti nousta hevosen selkään, niin iski hirveä jännitys, melkeinpä paniikki. Tottakai hevonen sen aistii eikä se tehnyt asiaa mitenkään helpommaksi. Ohjaajan neuvomana nojasin rennosti taaksepäin ja yritin olla jännittämättä. Kuulemma ulospäin näytti ihan siltä että homma oli hallussa. Näytin rennolta, istuin hyvin ja pidin hevosen kurissa.
Mutta oman pään sisällä oli paniikki valloillaan ja tunteet vaihteli laidasta laitaan, pää oli täynnä kuvia siltä onnettomuusillalta. Verinen hevonen tien varressa makaamassa ja itse neuvottomana vieressä.

Sen maastoratsastuksen aikana en osannut juurikaan rentoutua. Lähinnä olin helpottunut kun koko homma oli ohitse, tuli nimenomaan se fiilis: Jes, mä tein sen! Eli yksi este selätetty.
Vaikka ei ollutkaan kivaa, niin silti olin varma että tästä se taas lähtee ja seuraavalla kerralla on paljon kivempaa. En kuitenkaan ollut valmis luopumaan harrastuksesta, josta tykkään niin paljon. Ratsastus kun on jotain mistä olen haaveillut pienestä pitäen ja olen ollut niin tyytyväinen siihen, että aloitin, vaikkakin näin vanhempana.

Varasin samantien yksityistunnin sieltä ratsastuskoululta, jossa aiemmin otin tunteja. Opettajana oli onneksi tuttu tyttö, siltä ajalta kun aloitin ratsastuksen. Oli suhteellisen terapeuttista selittää tuntemattomalle ihmiselle, joka kuitenkin ymmärtää täysin, kaiken sen mitä oli tapahtunut. Ratsastin sillä tutulla hevosella, jolla olin aiemminkin tunneilla ratsastanut ja itseluottamus kohosi heti pari pykälää ylöspäin. Ratsastus oli taas kivaa! Laukata en vielä uskaltanut mutta askel kerrallaan.

Tämän jälkeen olen ottanut toisenkin yksityistunnin (ja silloin uskalsin myös taas laukata!) ja käynyt toisenkin kerran maastoratsastamassa. Itseasiassa viime viikonloppuna kolmen muun suomalaisen naisen kanssa! Lisäksi aina kun käydään hevosia hoitamassa, jos vaan tilaisuus on, niin ratsastan myös hetken sillä ystäväni hevosella.
Huomasin jo toisen yksityistunnin aikana että en enää jännitä niin paljoa ja pään sisällä on taas tilaa nauttia ratsastuksesta. Vielä enemmän tunne vahvistui tuon edellisen maastoratsastuksen aikana.

Muistot (myöskään ne inhottavat siltä illalta) ei ole mihinkään kadonneet, mutta nyt vihdoin tuntuu että on aika siirtyä eteenpäin. Vaikka yritin sitä jo silloin kuukausia sitten uskotella itselleni, niin nyt se vasta taitaa olla toteuttamiskelpoinen ajatus. Nyt sitten vielä kun löytyisi meille uusi sopiva terapiahevonen! Sitä odotellessa nautin satunnaisista ratsastuskerroista ja säännöllisestä hevoshoidosta, meidän pieni pippurinen Shetlander kun on saanut mun jakamattoman huomion Arnon kuoleman jälkeen :) Vaikka Isie onkin pieni, niin se osaa olla varsinainen äkäpussi! Sitä kivemmalta siis tuntui kun pyöräiltiin sunnuntaina Justinin kanssa tallille ja käytiin laitumella katsomassa hevosia, niin Isie tuli heti luokse ja osoitti että "Hei, sä oot niiiiin mun kaveri!" Nuohoamaan ja kiehnäämään. Osoitti myös mieltään toisia hevosia kohtaan, että ei tartte tulla lähemmäs koska tää on mun ihminen ja mun pitää nyt saada huomiota :) Ihana höpö!

Arno <3

Aikuistumispohdintoja

Olen ehkä vihdoinkin aikuistunut hieman.

Huomasin sen tänään kun ajoin täysin harhaan.
Justin leikataan tänään sairaalassa (tai jos hyvin käy, niin tätä kirjoittaessa on leikattu jo) ja vein sen sinne puoli kahdeksitoista. Tällä kertaa olisin todennäköisesti saanut jäädä paikalle hengailemaan kun kukaan ei missään vaiheessa sanonut että lähdepäs nyt kotiin siitä, me soitetaan sitten. Mutta kun aina aikaisemmin on käsketty kotiin, niin nyt en ottanut mitään viihdykettä mukaan ja painelin suoraan autolle jahka potilas oli kärrätty huoneesta ulos.
Koska siellä sairaalassa ei kuitenkaan nyt ihan joka päivä tule käytyä, niin olin vähän epävarma siitä osaanko ajaa takaisin kotiin. Justin sanoi että seuraat vaan Roosendaal kylttejä, niin kyllä se Etten-Leur siellä jossain vaiheessa näkyy.
Kun lähdin sairaalan parkkipaikalta, niin oma järki olisi sanonut risteyksessä että käänny oikealle, sinne suuntaan mistä tultiinkin. Mutta seurasin fiksuna tietysti kokeneemman neuvoja ja päädyin täysin väärälle motarille.

Mutta sen aikuistumisen huomaa siinä, että en suinkaan mennyt paniikkiin vaan totesin, että no ajetaan sitten vähän ylimääräistä. Aikaisemmin samassa tilanteessa kun olisin samantien ollut stressihiki päällä ja naama punaisena.
Ja kyllähän sieltäkin motarilta muutaman mutkan (ja liittymän) kautta pääsinkin oikealle motarille ja kyltti Etten-Leur tuli vastaan. 

Mutta kuten todettu, tuommoisista asioista sen huomaa että jotain on päähän tarttunut vuosien varrella. Ja elämänkokemuksen karttuminenhan on automaattisesti aikuistumista, eikö?

Samaan syssyyn aikuistumisen kanssa voi pistää myös sen, että tunnen oikeasti vastuuta työstäni. Viime kerralla kun olin pari päivää lomalla töistä, niin en katsonut kertaakaan työsähköpostia. Sehän kostautui heti kun tulin takaisin. Kaikki kun ei välttämättä tajua että "out of office, please send your email to the following address" todellakin tarkoittaa sitä mitä siinä lukee. Viime kerralla yksi tilaus myöhästyi pahan kerran ja tottakai oma vika eikä suinkaan sen tavarantoimittajan, joka ei lähettänyt uutta sähköpostia eri osoitteeseen. Äsken kävin nimittäin kurkkaamassa myös sen työsähköpostin ja kyllä, samanlainen sähköpostihan siellä oli odottamassa. Se(kään) tilaus ei olisi todennäköisesti liikahtanut mihinkään ennen ensi viikkoa jos en olisi nyt lähettänyt sitä eteenpäin työkavereille, joista joku toivottavasti ottaa asian hoitaakseen. Oletteko muuten koskaan miettineet että miksi ne kaikki muut ihmiset on cc, jos kirjeenvaihto on pääasiassa kahden ihmisen välillä? Ihan vaan pikku vinkkinä, että ei kukaan huvikseen pistä puolta firmaa cc:hen vaan kyllä niillä kaikilla on joku funktio siinä hommassa. Että kannattaa mieluummin näpäyttää sitä "reply to all" nappulaa..

Olen nyt pohtinut tätä asiaa jo useampaankin kertaan kuluneiden viikkojen aikana ja olen entistä vakuuttuneempi seuraavasta.

Source

Tässä maailmassa on aika paljon kusipäitä. Itsekeskeisiä kusipäitä, jotka ajattelee ja tavoittelee vain omaa etuaan, välittämättä muista ihmisistä. Mutta nekin kusipäät on jollekin toiselle isiä, äitejä, puolisoja, lapsia, työkavereita ja sukulaisia. Joten nekin ihmiset, joista en pidä (haluaisin sanoa inhoan, mutta se tuntuu liian vahvalta) on jollekin muulle rakkaita.

Mutta koska mun ei suinkaan tarvitse olla kaikkien kaveri, kaikkien ei tarvitse tykätä musta eikä mun tarvitse tulla kaikkien kanssa toimeen, voin rauhassa lopettaa sen turhan yrittämisen, että kaikkia kohtaan pitäisi olla ystävällinen. Olen karvaasti huomannut sen, kuinka juurikin nämä kusipääihmiset käyttävät toisten avuliaisuutta ja ystävällisyyttä hyväkseen. He myös satuttavat tahallaan tai tahattomasti ihmisiä, koska eivät ajattele nenäänsä pidemmälle tai koska satuttamalla toisia, vahvistavat omaa egoaan ja valta-asemaansa. On pieniä polkupyöriä ja maasto-autoja, tai kaarnalaivoja ja öljytankkereita.

Tästä syystä olen todennut että, voin myös olla täysin neutraali ja välinpitämätön ihmisiä kohtaan, joista en pidä. Tulen paljon onnellisemmaksi jos jaan omaa välittämistäni ja rakkauttani niitä muutamaa ihmistä kohtaan, jotka haluavat tehdä saman minulle.

Me ihmiset ollaan niin erilaisia, että on täysi mahdottomuus tulla kaikkien kanssa toimeen. Mulla on aina ollut vaikeuksia eriarvoisuuden hyväksymisessä ja siitä syystä yritänkin ajatella avoimesti monista asioista. Tähän liittyy myös se, että pyrin hyväksymään muut sellaisina kuin he ovat. Vasta vähän aikaa sitten olen oikeasti tajunnut, että voin hyväksyä ihmiset sellaisina kuin he ovat mutta se ei silti tarkoita että jokaisen ihmisen kohdalla pitäisi nähdä erityistä vaivaa. Jokaisen kanssa ei tarvitse yrittää olla kaveri. On myös oman itsenä arvostamista että keskittyy niihin ihmisiin joiden kanssa on hyvä olla.

Kuten tästä tekstistäkin huomaa, mun ajatukset tästä aiheesta on edelleen aikamoista sillisalaattia. Koska tykkään hirveästi näistä lainauksista, jaan niitä tähänkin muutaman.

Source

Source

Source

Kaikki nämä ystävyyteen ja muihin ihmisiin liittyvät pohdinnat, liitän myös aikuistumiseen ja ennen kaikkea henkiseen kasvamiseen. Tosin on jokseenkin turhauttavaa yrittää määritellä jotenkin omaa elämänfilosofiaa kun ajatukset rönsyilee ja kasvaa, enkä halua elää selkeän kuution sisällä, jossa kaikki on mustavalkoista. Onneksi ihminen ei ole koskaan valmis ja on lupa muuttua.

Source

Ihme ja kumma

Aamuisin sen huomaa kun herää ja nousee ylös. Enää ei olekaan valoisaa jo varttia vaille kuusi, aurinko heräilee vasta samaan aikaan kuin mekin ja päivä kirkastuu siitä melko nopeasti. Mutta olen nyt jo parina aamuna pysähtynyt kuinka nopeasti tämäkin kesä on mennyt. Nyt on jo elokuu ja perisuomalaisena koululaisten rytmiin tottuneena se tarkoittaa, että se oikea kesä on jo melkein ohi kun koulutkin alkaa. Vaikka kuinka tietää, että ainakin täällä on vielä parin kuukauden verran edessä aurinkoisia päiviä ja viipyvän kesän tuntua. Puhumattakaan siitä, että omaan kesälomaankin on vielä 6 viikkoa aikaa!

Kesä on (jälleen kerran) hiipinyt ohi ihan huomaamatta. Täällä ei ole ollut pitkiä sikamaisia helteitä, vain muutamia satunnaisia hellepäiviä. Muuten lämpötila pysyttelee 25 molemmin puolin ja on sellainen leppoisa sää. Joka päivälle luvataan sadetta, mutta sekin toteutuu vaan kerran tai kaksi viikossa. Toisaalta sää nyt ei sinällään paljon toimistotyöntekijää hetkauta. Ikkunasta avautuu joka päivä sama maisema, joka on konttorin sijainnista johtuen harvinaisen harmaata teollisuutta, joka ei paljon inspiroi oli sitten auringonpaiste tai sade.

Koska ei ole ollut pidempää lomajaksoa eikä ole oikein tehnyt mitään erityistä, niin arki rullaa omalla painollaan eteenpäin. Päivät ja viikot kuluu huomaamatta. Äiti tosin totesi hyvin, että on hyvä jos arjen osaa ottaa sellaisena kuin se on. Koska sitähän se elämä on, arkea ja (hyvin satunnaista) juhlaa.

Mitä tässä puolentoista kuukauden aikana sitten on tapahtunut?
Muutamia asioita, jotka on herättänyt oikein kunnolla miettimään. Varsinkin omia ihmissuhteita ja sitä, mikä on mulle tärkeää.

Heinäkuun alussa täytin 27 vuotta.  Oman "vanhuuden" huomaa konkreettisesti siinä kuinka kaikki ystävät, tutut ja tutuntutut menee naimisiin, saa lapsia ja ostaa oman talon. Sitten siinä itse hiljaa pienessä mielessään miettii, että pitäiskö munkin, mutta ei kai tässä iässä nyt vielä ja mihin tässä oikeen on kiire, hyvin ehtii "sitten parin vuoden päästä".

Rakas hevosystäväni Arno kuoli muutama päivä syntymäpäiväni jälkeen. Melkoisen dramaattisesti vielä meidän maastolenkin aikana. Sen jälkeen en ole ollut hevosen selässä. Kylläkin melkein joka viikonloppu hevosia hoitamassa. Tuntuu että vaivihkaa rupeaa rimakauhu nostamaan päätään ratsastuksen suhteen, jos en kohta pääse hevosen selkään. Mutta uusi hevonen on vasta haussa ja ratsastustallia karsastan jostain syystä tällä hetkellä. Ehkä pitäisi suosiolla ottaa yksityistunti ja taas totutella omaan tahtiin kuinka se sujuu. Arnon kuolema on lähentänyt välejä joidenkin ihmisten kanssa ja joidenkin ihmisten reaktioita olen lähinnä ihmetellyt (tai siis sitä, että mitään reaktiota ei tule). Vaikka kyseessä onkin "vain" hevonen, niin harvemmin kuitenkaan kukaan kuolee omien silmien edessä ja sen lyhyen ajan, joka ehdittiin olla yhdessä, meistä tuli ihan parhaat kaverit.

Sain kaksi kappaletta maailman ihanimpia ystäviä Suomesta kylään ja tajusin, että ei ystävyyssuhteita voi tekemällä tehdä. Kun jonkun ihmisen kanssa kolahtaa ja sama taajuus löytyy, kun voi nauraa ja itkeä yhdessä, ja luottaa toiseen sataprosenttisesti, niin ystävyys säilyy läpi vuosien. Se säilyy ja sen tietää olevan olemassa, vaikka yhteyttä pidettäisiin vain satunnaisesti. Juttu jatkuu siitä mihin jäätiin vaikka edellisestä tapaamisesta olisi vuosi tai enemmän. Oikeiden ystävyyssuhteiden aikuisällä luominen on käsittämättömän vaikeaa. Vähän niinkuin parisuhteissakin, mitä enemmän ikää ja historiaa on takana, sitä suurempi painolasti ihmisellä itsellään on ja on onnen kauppaa jos löytää toisen ihmisen, joka hyväksyy kaiken sen mitä toinen ihminen mukanaan tuo.

On ollut ihanaa huomata kuinka ollaan Justinin kanssa selkeästi päästy meidän alkuvuoden kriisistä yli ja ollaan taas entistä paremmin toistemme tukena ja seurana. Olen onnellinen ja tyytyväinen meidän suhteeseen ja omaan elämääni. Tähän arkeen, joka rullaa ihan itsestään.

Meidän Sparksille on käynyt köpelösti, mutta missä, miten ja koska on arvoitus. Meillä on täällä jo parin viikon ajan ollut karvainen pieni potilas, jota hoivataan aamuin illoin. Pari viikkoa sitten huomattiin Sparksin olevan hirveän apaattinen ja se tila paheni muutamassa päivässä "sairaalakuntoon". Lääkärissä todettiin yli 40 asteen kuume ja iso, syvä haava mahassa. Mistä se haava on tullut, ei voi tietää, mutta lääkäri epäilee että Sparks on jäänyt johonkin roikkumaan. Haava oli itsessään iso mutta se reikä ihon alla vielä isompi. Sparks oli tehohoidossa 3 päivää, jonka aikana haava puhdistettiin nukutuksessa, nesteytettiin, lääkittiin ja kaikinkeinoin koitettiin saada elämää pieneen ressukkaan. Sparks syö edelleen kaksi kertaa päivässä antibioottia ja lisäksi kerran päivässä tulehduksenestolääkettä ja kipulääkettä. Haava puhdistetaan kaksi kertaa päivässä betadineshampoolla, salvataitokset päälle ja siteet ympärille. Lisäksi kissalla on puku, joka muistuttaa ihan vauvanbodya. Kuinka yllättävää että Sparks ei voi sietää kyseistä asua.. mutta ei ole vaihtoehtoa. Kertaalleen tikit on jo laitettu uudelleen.
Haava ja reikä on onneksi pienentyneet jo paljon ja kissa voi paljon paremmin. Mutta hoitoa jatketaan ja viikottain käydään vähintään kerran lääkärissä. Tämän kuukauden paskamaisin erä onkin mukavan suuret eläinlääkärilaskut.
Mutta kuten Justin omalle äidilleen totesi, tuo kissa on kuin oma lapsi ja sitä tekee kaikkensa että kaverin saa kuntoon. Ja kun Sparks oli 3 päivää tehohoidossa, niin koko ajan sitä ihmetteli että missä se nyt on kun ei näy. Niin tottunut on siihen, että meidän lisäksi täällä pyörii pieni nelijalkainen. 

Töissä menee hyvin. Ensimmäinen kehityskeskustelu oli viime viikolla ja sain pelkästään positiivista palautetta. Kuinka ovat erittäin tyytyväisiä siihen kuinka olen edennyt, ottanut nyt jo enemmän vastuuta kuin alunperin puhuttiin ja kuinka nopeasti olen sopeutunut sekä oppinut asioita. Niin hassua kuin se onkin, viihdyn tässä työpaikassa ehkä paremmin kuin missään muualla ikinä aikaisemmin. Ja hassuahan se on siis siksi, että kyseessä on kokonaan eri maailma, kuin mitä olen ikinä opiskellut tai kokeillut. Joten suosittelen lämpimästi omalta mukavuusalueelta poistumista ja riskin ottamista.. se kannattaa!

Ja sit tietty ne kaikki arjen jutut..
Ollaan grillattu pariin kertaan. Hoidettu puutarhaa päivittäin ja satoa tulee lähinnä tomaattien ja vihreiden papujen muodossa. Ollaan käyty pyöräilemässä (joskaan ei tarpeeksi) ja joka viikonloppu olen viettänyt vähintään muutaman tunnin hevosten kanssa. Lähes joka päivä töiden jälkeen laitetaan ruokaa ja siivotaan keittiö. Töissä joka arkipäivä 8-17, päivittäin saa vuorotellen nauraa ja kiristellä hampaita. Olen pikkuhiljaa ostellut pieniä purkkeja yms. käteviä juttuja lomaa varten. Ostin myös suojakertoimella 50 varustettua aurinkorasvaa.. saa nähdä millainen punanahka palautuu Tunisiasta. Joka päivä ajattelen blogia, että tästäkin haluaisin kirjoittaa mutta en ikinä saa aikaiseksi. Ja joka ikinen päivä (elämän tappiin asti) kiroan autoilevia idiootteja (ja tästä nyt ainakin on pakko tehdä oma postaus!!!).

Tämmöistä tänne, mitäs sulle?

Kulttuurien yhteentörmäyksiä perheen sisällä

Tiedättekö kun on syönyt (ihan) liikaa turkinpippureita ja suu on ihan tulessa, mutta ei pysty lopettamaan ennen kuin pussi on loppu. Tulee niin suomalainen olo. Ja töissäkin hymyilytti kun italialainen pomo nyrpisteli nenäänsä salmiakille :) Onneksi myös hollantilaiset syö salmiakkia samaa tahtia kuin suomalaiset. Täkäläinen drop vaan on omaan makuuni makeampaa kuin tavallinen suomalainen ja pitääkin aina katsoa että pussin kyljessä lukee zoute drop eli se parempi, suolaisempi.. josta verenpaine kiittää :D

Suomalainen olo tulee kanssa kun istuu anoppilan sohvalla keskustelemassa siitä, mikä on pielessä perhesuhteissa kun nykyään ei koko perheen voimin nähdä niin usein ja kommunikaatio ei pelaa. Siinä istuessa tulee helposti "ei kyllä tätäkään ikinä joutuisi kokemaan Suomessa" ja sanoinkin sen ihan suoraan. Sanoin myös ihan suoraan, että olen suomalainen ja olen ERILAINEN, enkä aio myöskään kaikkea itsessäni ja käyttäytymisessäni muuttaa sen takia että he odottavat minulta jotain muuta kuin mitä olen.

Justinin veli on kuulemma useampaan kertaan vetänyt herneen nenään siitä, että en ole hänen syntymäpäiväjuhlissaan viihtynyt enkä tarpeeksi jutellut ihmisten kanssa ja siitä että puoli vuotta sitten kaupungissa yhden tapahtuman aikana en ollut ilosta hihkuen pomppinut muiden mukana, vaan ollut hyvinkin omaan tapaani vähän syrjäänvetäytynyt ja omissa oloissani sivummalla. Kuulemma se on hänestä ihan törkeää käytöstä ja siitä hän oli edelleen nyt puoli vuotta tapahtuneen jälkeen loukkaantunut ja kuulemma sen takia me ei käyty pariskunnittain syömässä puoli vuotta sitten, koska hän ei vaan voinut sietää käytöstäni. Totesinpa sitten, että olen ollut vain oma itseni enkä todellakaan tiennyt että olemukseni on häntä niin syvästi loukannut. Samaan syssyyn totesin vielä, että voisit muuten kasvaa aikuiseksi, sillä eihän se nyt häntä kohtaan ole loukkaus/syytös/hänen ongelmansa jos en viihdy syntymäpäivillä tai tule toimeen hänen ystäviensä kanssa.

Source

Hänen tyttöystävänsä oli puolestaan sydänjuuriaan myöten loukkaantunut siitä kun en ollut ottanut heihin yhteyttä tyttöystävän isoäidin poismenon johdosta. Justin oli kyllä lähettänyt meidän molempien nimissä tekstiviestin veljelleen, mutta ei kuulemma riittänyt. Myös minun olisi pitänyt tämä tapahtuma huomioida ja meidän olisi pitänyt lähettää vähintään kortti pelkän tekstiviestin sijaan. Itse taas en ymmärrä, miksi lähettäisin suruvalittelut jos en ole tyttöystävän kanssa puhunut yli puoleen vuoteen (koska he ovat vältelleet kaikenlaisia kohtaamisia meidän ja muun suvun kanssa), en tuntenut isoäitiä enkä edes tyttöystävän vanhempia. Huomautin että jos ei olla missään tekemisissä toistemme kanssa ja koska et ole minun ystäväni, niin miksi juuri tässä tilanteessa ottaisin yhteyttä. Tottakai myös oma itsepäisyyteni näyttelee tässä roolia, mutta en vaan sillä hetkellä kokenut asiaa kovinkaan tärkeäksi ja jälkeenpäin kun asiasta paisui näin järjetön kohu, niin olen pitänyt itsepintaisesti kiinni siitä, että tuskin tyttöystävän velikään lähettää minulle korttia sitten kun oma mummoni kuolee.

Tomin (Justinin veli siis) tyttöystävä myös kyseenalaisti aika törkeästi oman päätökseni muuttaa asumaan Hollantiin vain Justinin takia. Sanoin että tässä maassa on paljon asioita ja tapoja, joiden suhteen en ole mitenkään fani mutta teen niitä silti, koska ne vähän kuin kuuluvat asiaan. Sanoin myös että mitä kaueammin täällä asun, niin sitä enemmän totun hollantilaisiin tapoihin ja mitä enemmän olen asioihin tottunut, niin sitä "luonnollisemmilta" ne tuntuu. Hän näihin sitten totesi melkoisen halveksuvasti "no taitaa olla vuosisadan rakkaustarina, jos pelkästään Justinin takia kestät tätä kaikkea". En tiedä oliko loukkaus enemmän minua vai Justinia kohtaan, mutta totesin vaan että niin on.

Source

On hämmentävää olla tilanteessa, jossa toinen osapuoli ei ymmärrä eikä hyväksy sitä että on erilaisia kulttuureita, joihin kuuluu erilaisia tapoja ja erilainen käytöskulttuuri. Justinin vanhemmat on jo hyväksyneet mut sellaisena kuin olen. Ei varmasti helppoa heillekään mutta tietävät, että olen mitä olen. Tom ja Karen taas eivät ymmärrä ja hyväksy, ja varsinkaan Karen ei edes halua ymmärtää tai hyväksyä. Ollaan niin eri maailmoista kuin olla ja voi. Mutta siinä missä annan toisen rehottaa sellaisena kukkasena kuin on ja haluaa olla, niin hän kyseenalaistaa sen mitä olen ja miksi olen. Ärsyttää, vituttaa ja harmittaa. Yritän kuitenkin katsoa asian yli, yrittää tehdä vähän enemmän heille mieliksi (eli teeskennellä kuuluvani joukkoon) ja toivoa että hekin sopeutuvat siihen, että en ole hollantilainen ja tiettyjä juttuja on multa ihan turha odottaa. En muutenkaan ole erityisen sosiaalinen, niin sellainen hollantilainen feikkiystävällisyys ja tekokiinnostus raivostuttaa.

Sanoin työhaastattelussakin että olen vaikea ihminen tutustua, en anna itsestäni helposti enkä heti kaikkea, vaan ystävystyminen ja tutustuminen vaatii enemmän aikaa. Parisuhteet vaan toimii vähän eri tavalla. Yksi ihana ihminen tuo mukanaan 20 muuta ja niistä vaan on pakko oppia tykkäämään.. tai edes sietämään. Ensimmäinen viikko töissä on mennyt hyvin, todella hyvin! Pidän työkavereista. Jokainen selkeästi kunnioittaa toistaan, jokainen tekee työnsä ja auttaa tarvittaessa toisiaan. Kaikki selkeästi ymmärtävät sen että olen suomalainen ja vähän erilainen, mutta toisaalta fuusio, joka tuolla vajaa vuosi sitten tapahtui ja yhdisti hollantilaisen ja belgialaisen työyhteisön toisiinsa, on myös heille opettanut että jokaisen kulttuurin kasvatti on vähän erilainen. Jopa hollantilaisissa ja belgialaisissa on paljon eroja, vaikka niin lähellä ovatkin toisiaan. Tykkään myös siitä, että selkeästi haluavat tutustua muhun mutta kertaakaan ei ole tullut sellainen olo, että olisin kuulusteltavana vaan pikemminkin antavat tilaa sille, että saan itse osallistua keskusteluun niin halutessani. Myös työtehtävät on haastavia, hyvällä tavalla ja silti ihanan rentoa työskentelyä verrattuna lentoyhtiöön. Tietynlainen paine ja deadline on läsnä, mutta täällä osataan myös rentoutua. Sitä kun ei tapahtunut lentoyhtiössä ikinä. Ja on hauska ajatella, että edellisessä työssä keskityin lennättämään ihmisiä ympäri maailmaa ja nyt uudella työlläni mahdollistan sen, että suuret laivat pystyvät seilaamaan ympäri valtameriä toiselle puolelle maapalloa.

Tästä tuli taas vähän tällainen sillisalaatti postaus. Mutta tuo lauantain perhekeskustelu (josta ei tainnut olla kenellekään mitään hyötyä, mitä nyt toimi jonkunlaisena eye openerina kaikille osapuolille) on pyörinyt päässä ja töistäkin halusin kertoa kuulumisia sen verran, että hyvin menee!

Source

Mennyt makoisa maaliskuu ja tervetuloa haasteiden huhtikuu!

Uusi työ alkaa huomenna!
Tarvittavat paperit on valmiina täytettynä mapissa, passista on otettu kopio ja työsopimus on kahteen pekkaan luettu suurennuslasilla. Code of conduct oli liian vaikeaselkoinen, mutta selailen sitä sitten jos siltä tuntuu..

Uusia työvaatteita on ostettu, hello hameet ja siistit puserot. Vaatekaappini vanheni kerralla 5 vuotta, mutta lähtökohtana olikin ihan liian monta Gina Tricotin toppia. Mutta en silti tiedä pystynkö vakuuttamaan ketään noin niinkuin ulkonäöllisesti siitä että 27 vuotta lähenee kovaa vauhtia. Voi myös sanoa hello korkkarit töihin jos siltä tuntuu, nyt kun työmatka sujuu tästä lähtien ovelta ovelle omalla autolla. Ei siis enää asemalle juoksua ja siellä värjöttelyä! Pienistä jutuista se arjen helppous koostuu :)

Vaatii tietysti pientä totuttelua leppoisan kuukauden jälkeen palata 40 tuntiseen työviikkoon. No alotus sattui tiistaille, niin on edes vähän pehmeämpi lasku kun tulee vaan 4 päivää töitä. Ja pääsiäisen plus sen jälkeisen viikon olen lomalla kun äiti tulee tänne viikoksi. Joten eiköhän ensimmäiset 3 viikkoa mene huimaa kyytiä kun on niin paljon uutta opittavaa. Odotan kyllä innolla!

Maaliskuun saaliiksi jää:
- paljon hyvin nukuttuja öitä
- uudelleen löydetty säännöllinen liikunta, 25 kertaa = 21,5 tuntia
- hyvää kotiruokaa
- paljon laatuaikaa Justinin kanssa
- ystävien tapaamista ja parempaa yhteydenpitoa
- shoppailua
- mukavia ravintolakäyntejä
- onnistunut 5. vuosipäivän juhlinta
- aloitus rappujen maalausprojektissa (ylemmät portaat on hiottu ja odottaa maalia)
- puutarhalaatat on pesty ja kukka/kasvipenkit möyhennetty ja laitettu odottamaan uusia istutuksia
- osa kukka ja vihannessiemenistä on laitettu itämään
- vuoden ensimmäinen BBQ

Aikalailla täydellisen rentoutunut ja levännyt olo! Tästä on hyvä aloittaa huhtikuu, uusi työ ja uudet haasteet :)

5 vuotta yhdessä

Meillä on Justinin kanssa perjantaina 5-vuotispäivä.
Mun mielestä iso juttu ja ehdottomasti juhlimisen arvoinen. Itselläni ei ole koskaan ollut näin pitkään jatkunutta parisuhdetta, joten saa taputtaa itseään olalle siitä, että on osannut huolehtia parisuhteestaan näinkin hyvin. Jokainen toimiva parisuhde kun vaatii jatkuvaa työtä, itsearviointia, kompromisseja ja toisen edun itsensä edelle asettamista. Ja varsinkin meidän hiljattaisen parisuhdekriisin myötä, tätä päivää juhlitaan sitä suuremmalla syyllä. On ollut hyvä huomata, että mitään ei voi pitää itsestäänselvyytenä!

Source

Sanoin ystävälle viime viikon lounaan yhteydessä, että meidän parisuhdekriisi on noin 90% selvitetty ja selätetty. Molemmilla on paljon parempi olla ja Justin varsinkin on jälleen enemmän oma itsensä. Itse olen ehkä vielä vähän varuillani jollain tapaa. Mutta sekin on normaalia, että naiset pohtii ja vatvoo asioita pidempään kun taas miehet siirtyy nopeammin eteenpäin. Justin sai jonkunlaisen ahaa-elämyksen kun sille oli juurtajaksain selitetty kuinka miehet ja naiset vaan on totaalisesti täysin erilaisia. Ajatellaan, käyttäydytään ja toimitaan täysin eri tavalla ja olennaista meidän keskinäisen viestinnän kannalta on ymmärtää nämä olennaiset erot. Ei voi olettaa, että olen automaattisesti samaa mieltä tai että edes lähestyn aihetta samalla tavalla kuin hän.

Source

Perjantaina 21.3. ei ole kulunut 5 vuotta siitä kun alettiin seurustelemaan vaan 5 vuotta siitä kun tavattiin ensimmäisen kerran. Ollaan kuitenkin yhteistuumin päädytty tähän päivämäärään, koska kumpikaan ei muista miten ja koska "päätettiin" että nyt ollaan pari ja virallisesti seurustellaan. Se kun harvemmin vähän vanhemmalla iällä tapahtuu enää niin, että toinen lähettää tekstiviestin "ollaanks yhessä?".

Meidän ensitapaaminen ei ollut kummallekaan rakkautta ensisilmäyksellä, mutta kiinnostuksen se herätti. Jonkunlaisen kipinän ja kiinnostuksen siihen, että haluaa tietää toisesta enemmän ja tutustua paremmin. Ehdittiin treffaamaan "perinteisellä tavalla" vain muutaman kerran, ehkä kolme ennen kuin vietettiin 3 päivän intensiivitreffit olemalla 24/7 yhdessä, nukkumalla hotellissa ja kuljeksimassa ympäri Amsterdamia sillä omasta kämpästäni olin jo luopunut ja 3 päivää oli aikaa ennen kuin lento lähti takaisin Suomeen.

Molemmat oli tottakai ihastuneita toisiinsa ja oli hurjaa lähteä siinä vaiheessa takaisin Suomeen. Meidän seurustelu jatkui siis tekstiviestein, puhelinsoitoin ja mesen välityksellä. Skypeen siirryttiin myöhemmin kun todettiin sen olevan paljon mukavampi ja järkevämpi yhteydenpitokeino. Palasin Hollantiin sen ensimmäisen lähdön jälkeen noin 5-6 viikon päästä viettämään Justinin synttäreitä. Silloin oltiin virallisesti pari ja tapasin Justinin ystäviä ja sukulaisia. Ja Justinin vanhempien kanssa tehtiin tottakai vielä lähempää tuttavuutta, koska Justin asui siinä vaiheessa edelleen kotona ja yövyin siellä. (Olenkohan muuten ikinä puhunut täällä siitä oudosta seikasta, että täällä nuoret asuu ihan mielettömän pitkään vanhempiensa luona jos eivät muuta solukämppään kaupunkiin, johon menevät opiskelemaan? Mutta jos opiskelee ja asuu vanhempiensa luona opiskeluajan, niin on ihan normaalia asua vielä vanhempien luona 28-vuotiaana ja säästää rahaa siihen, että voi ostaa oman asunnon. Täällä kun asunnon vuokraaminen ei aina ole niin kamalan yksinkertaista.)

En tiedä oliko meidän lähtötilanne mitenkään ihanteellinen, mutta erossa oleminen loi ainakin vahvan pohjan parisuhteelle ja luottamukselle. Lisäksi toiseen tuli tutustuttua ihan eri tavalla kun tutustuminen tapahtui pelkästään keskustelemalla, eikä esimerkiksi tekemällä asioita yhdessä. Tottakai myöhemmin kun asuttiin ensimmäisen kerran yhdessä 2010-2011 oli siinä myös iso totuttelemisen paikka. Kun toinen olikin jatkuvasti läsnä eikä vain tietokoneen toisella puolella. Kun muutin tänne lopullisesti vuonna 2012, niin tiesi jo mitä odottaa ja millaista on olla yhdessä ja kuinka taloutta pyöritetään niin että molemmilla on siitä hyvä fiilis.

Source

Mutta perjantaina siis vietetään meidän vuosipäivää ja kuten aina, ylimääräiset vapaapäivät (tässä tapauksessa siis Justinin) on hyvin täyteen buukattu. Suunnitelmissa on aamiainen keskustassa, jonka jälkeen Justinilla on aika varattuna kaupungintalolle ajokortin uusimista varten. Sen jälkeen meillä on molemmilla aika kampaajalle (käydään samalla tyypillä), saan latvat kuntoon ja Justin oman reuhkansa siistimmäksi. Lisäksi auto pitää hakea korjaamolta ja tehdä perusruokaostokset. Illalla mennään syömään yhteen Etten-Leurin paremmista ravintoloista. Ollaan käyty siellä jo 2 kertaa aiemmin ja odotukset on kovat.

Source

 Justin on jo kaksi viikkoa kertonut, kuinka hän on löytänyt täydellisen lahjan ja kuinka varmasti tykkään siitä ihan mielettömästi. Eli itse olen 2 viikkoa kiemurrellut ja kaarrellut sen suhteen, että mitä ihmettä annan lahjaksi. Haluan lahjan olevan jotain vähän erityisempää, ei niin jokapäiväistä ja tottakai sellaista, joka muistuttaa Justinia tästä merkkipäivästä myös vuosien päästä. Eli kun kysyin ehdotuksia ja sain vastaukseksi uuden mp3-soittimen tai maksullisen fitness-ohjelman ostamisen, niin en kauheasti lämmennyt. Molemmat tottakai hyviä ideoita, mutta ei nyt ihan kuitenkaan tähän tarkoitukseen sopivia.

Lopulta päädyin ranneketjuun, joka on tyyliltään vähän samaa kuin kaulaketju, jonka annoin Justinille silloin 5 vuotta sitten syntymäpäivälahjaksi (hänen pyynnöstään). Ranneketjussa on myös laatta, johon voisi kaivertaa oman tekstin. Koska tilasin ketjun lauantaina nettikaupasta enkä ole siis nähnyt sitä vielä, en tiedä kaiverrutanko vai enkö. Haluan kaiverruksen ranteen sisäpuolelle niin ettei se näy jokaiselle, joka korua katsoo. En tiedä vielä onko se mahdollista vai ei. Tällä hetkellä enemmän jännitystä aiheuttaa kuitenkin se, että saapuuko koko hemmetin koru edes ajoissa. Sen nettikaupan tilaussivuston perusteella kun sitä ei ole vielä edes lähetetty sieltä eteenpäin. Voi siis olla että Justin saa perjantaina pelkän kortin ja lupauksen lahjasta, joka saapuu kun posti suo. Toivon mukaan ei kuitenkaan :) Onhan tässä vielä muutama päivä aikaa..

Source

Rohkeus, uskallus, ratkaisu

Olen näiden 26,5 ikävuoden aikana aika ajoittain tehnyt ratkaisuja, jotka muista ihmisistä tuntuu hassuilta/kummilta/rohkeilta/tyhmiltä jne. Ratkaisuja, jotka sillä hetkellä on tuntuneet hyviltä ja oikeilta. Tottakai kun näin jälkeenpäin ajattelee, niin osaa olisi tietysti voinut harkita kauemminkin ja niistä on oppinut paljon. Mutta on niin totta, että mikään tehty ei kaduta, vaan se mikä on jäänyt tekemättä.

Source

Varsinkin viime vuosina (karkeasti sanottuna vuodet siitä 20-kesäisestä eteenpäin) olen tehnyt oikeasti hyviä ratkaisuja. Pikainen muutto Ylivieskaan oli väärä ratkaisu silloisen poikaystävän perässä, mutta oli enemmän kuin hyvä ratkaisu lähteä au pairiksi tänne Hollantiin. Pääsinpähän pois Ylivieskasta ja eroon suhteesta, joka ei vienyt eteenpäin elämässä. Oli oikea ratkaisu seurata sitä unelmaa, joka oli elänyt jo pari vuotta mielessä. Pakko päästä ulkomaille, elämään, asumaan ja kokemaan!

Ja ilman tuota ratkaisua vuonna 2008, en olisi tässä ja nyt. Kirjoittamassa tätä blogipostausta oman Hollannin kodin sohvalla, aurinkoisena lauantaiaamuna, Sparks kuorsaa sohvannurkassa ja Justin lähti käymään asiakkaan luona rakentaakseen jonkun laatikon. Myöhemmin tänään Rotterdamiin, illalla lempparisukulaisten luokse syömään. Lomaa vielä viikko ennen kuin uusi työ alkaa 17.3. Sopimus tuli eilen sähköpostilla muiden täytettävien papereiden joukossa.

Source

Oli erittäin suuri riski irtisanoutua työpaikasta ilman tietoa tulevasta. Jäin tietoisesti siis työttömäksi aikana, jolloin ihmisiä jää työttömäksi jatkuvasti ja työttömänä olleet pysyvät työttöminä kuukausia, jopa vuosia. Paska taloustilanne, vielä paskemmat yritykset, jotka tavoittelevat aina vaan suurempia voittoja, välittämättä pätkääkään rivityöntekijöistä ja paskat poliitikot, jotka keskittyvät aina ja jatkuvasti vääriin asioihin. Suomessakin kansanedustajan on helppo hymyillä yli 3000 euron kuukausipalkalla ja voivotella, että kyllä nyt pitää opiskelijoiden/työttömien/yksinhuoltajien/eläkeläisten etuja kiristää, kun ei valtiolla ole rahaa. (Voisin muuten jauhaa maailman epäreiluudesta vaikka kuinka kauan, mutta se nyt ei ollut ollenkaan tämän jutun pointti.)

Mutta tein siis tietoisen ratkaisun jäädä työttömäksi, koska se oli ratkaisu, jonka avulla saatoin vaikuttaa oman parisuhteeni tilanteeseen. Jos vaihtoehtona on parisuhteen loppuminen tai työn jääminen, niin mieluummin olen sitten taloudellisesti epävakaassa tilanteessa. Raha kun ei tuo onnea (vaikkakin helpottaa elämää) mutta kun tuntee olonsa rakastetuksi, onnelliseksi ja halutuksi, niin fiilis on jo paljon parempi.

Source

Tottakai ratkaisua helpotti se, että en viihtynyt entisessä työssäni kovinkaan hyvin. Kun työ vie kaiken ajan, ajan kaikelta muulta elämältä, niin työn pitäisi olla paljon palkitsevampaa kuin työ, jossa olin. Useimmat ihmiset joiden kanssa asiasta juttelin, sanoivat kyllä ymmärtävänsä ratkaisuni. Mutta eivät tiedä uskaltaisivatko toimia samoin.

Myös uuden tulevan työpaikkani kakkoshaastattelussa ratkaisuni kyseenalaistettiin. Kaikkien niiden kolmen ihmisen toimesta, jotka haastatteluun osallistuivat. Jij durft. Sinä uskallat. Kyselivät miten voin tehdä sellaisen ratkaisun tässä taloustilanteessa. Yritin selittää ilman yksityiskohtia, että uskon työssäviihtymisen ja henkilökohtaisen (fyysisen ja henkisen) hyvinvoinnin olevan tärkeämpää kuin taloudellinen turvallisuus. Ja että koen tämän olevan oikea ratkaisu. Samaan hengenvetoon tottakai kerroin, kuinka paljon haluan tulla heille töihin, kuinka koen tulevan työn sopivan omaan luonteeseeni ja ominaisuuksiini paremmin kuin nykyisen työni, ja kuinka innoissani olen siitä, että tässä työssä saan mahdollisuuden löytää oikean tasapainon työn ja vapaa-ajan välillä.

En edelleenkään tiedä, olivatko he innoissaan vai kauhuissaan riskinottokyvystäni.

Mutta en usko että yksikään työnantaja katsoo huonolla sitä, että työntekijä seisoo vakaasti kengissään, pysyy ratkaisujensa takana ja on valmis puolustamaan niitä kritiikkiä kohdatessaan. Tottakai olo oli kuin Hannu Hanhella kun sain kuulla, että työpaikka on mun. Tottakai olisi voinut käydä toisinkin ja olisin edelleen joka ilta busy lähettämässä hakemuksia vähän joka puolelle.

Source

 Haluan kuitenkin omalla esimerkilläni kertoa siitä, että riskinotto kannattaa ja vaikeidenkin ratkaisujen tekeminen palkitsee. Joskus, jossain kohtaa. Ei kannata pelätä muutosta ja oman elämän käsiin ottamista. Useimmille meille ulkosuomalaisille tämä on tottakai tuttua, ratkaisuja on tehtävä, vaikka äiti itkisi kotona ja sisko kinuaisi kainalossa, että älä lähde.

Jokaisella on kuitenkin oikeus (ja velvollisuus) muokata elämästään juuri sellainen kuin haluaa. Muiden mielipiteitä on hyvä kuunnella, mutta niiden ei saisi antaa vaikuttaa suuriin päätöksiin. Ilman riskiä, ei voi saavuttaa mitään. Jos et viihdy ja ole onnellinen työssäsi/parisuhteessasi/opinnoissasi/elämässäsi, voisi olla aika repäistä ja kokeilla jotain muuta.

"Ultimately, you just have one life. You never know unless you try. 
And you never get anywhere unless you ask." 
Kate Winslet

Tämä on mottona ja pysyy!

PS. On ihan ok huomata että on tehnyt väärän ratkaisun, on inhimillistä tehdä virheitä, joskus on ok myöntää olleensa typerä ja ottaneensa turhan riskin. Parasta on jos oppii omista ja muiden virheistä. Pointti onkin siinä, että jos ei ole onnellinen, niin muutosta kannattaa hakea. Jos kaikki on hyvin, niin nauti elämästä sellaisena kuin se on. Jokainen määrittelee oman onnellisuutensa ja sen millaista elämää haluaa elää.

Aikaa itselle.. awesome!

Viimeinen työpäivä Amsterdamissa oli viime viikon perjantaina. Torstaina sain tietää, että keskiviikon hyvin onnistunut toinen haastattelu poiki uuden työpaikan. Erittäin hyvillä fiiliksillä siis päättyi viime viikko ja yksi isohko ajanjakso. Ajallisesti tuo Amsterdamin jakso oli suht lyhyt, mutta sen vaikutuksia podetaan ja pohditaan varmasti vielä pitkään. Näistä lisää myöhemmin (kuin myös uudesta työpaikasta), sillä tämän viikon teemana on akkujen lataus. En tiedä vielä koska uusi työ alkaa, mutta todennäköisesti parin viikon sisällä. Joten nyt nautin suurella sydämellä siitä, mitä mulla nyt on.

Source

Aikaa!
Lataan hyvin vähiin käynyttä akkuani nauttimalla urheilusta, kokkaamisesta, ulkona olemisesta, ajasta itselle ja nukkumisesta. Enkä vähiten suinkaan auringonpaisteesta ja valosta, josta pystyn vihdoin nauttimaan kunnolla.

Source

 Vaikka olen tällä hetkellä periaatteessa työtön (uutta sopimusta ei ole vielä allekirjoitettu ja pessimisti minussa epäilee tottakai heti, että onko se uusi työpaikka nyt varma) niin silti tuntuu kuin olisi lomalla.  Nautin siitä, että ei ole mitään pakotteita mihinkään tai ketään kohtaan ja saan käyttää päiväni niin kuin haluan.

Iltaisin Justinin kanssa samaan aikaan nukkumaan (normaaliin aikaan klo 22-23, ei enää klo 21!) ja aamulla herääminen kahdeksan pintaan (mikä fiilis oli herätä eräänäkin aamuna klo 4.30 ja todeta, että hei, enää ikinä mun ei tarvitse herätä tähän aikaan ollakseni töissä klo 8).

Aamupalaa kotona ruokapöydän ääressä (ei enää jatkuvaa liikkeessä syömistä, junassa jokapäiväisiä voileipiä), ihan mikrossa tehtyä kaurapuuroa ja kahvikuppi kädessä.

Päivällä valoisaan aikaan liikkumaan.. maanantaina kävelemässä, eilen pyöräilemässä ja tänään tein tunnin kävelylenkin jo ennen aamupalaa. Aivan mahtavaa! <3

Source

Eilen vielä lisäksi 45 minuuttia hierojalla ja pääkin kääntyy taas. Olen joka päivä laittanut ruokaa ja jo pelkästään vihannesten pilkkomisesta tulee fiilis, että jes, vihdoinkin teen jotain hyvää ja hyödyllistä, josta me molemmat hyödytään.

Vielä kun tähän yhtälöön sovittaa enemmän aikaa bloggaamiselle, käsitöille ja ystävien tapaamiselle, niin johan pomppas. Elämänlaatu paranee kohisten ja oma fiilis sen mukana!

Pienikin muutos on hyvästä

Sometimes we need to stop analyzing the past, stop planning the future, stop figuring out precisely how we feel, stop deciding exactly what we want, and just see what happens.

Postasin tuon maanantaina Facebookiin ja yritän nyt toteuttaa sitä edes vähän, edes oman pääni sisällä. Toistaiseksi juurikaan onnistumatta (ai miten niin ainainen organisoija ja järjestelijä, jolle kalenteri on puoli elämää), mutta ehkä yrittäminenkin on hyvästä. 

Viime aikoina on ollut paljon takaiskuja, sitä että elämä potkii päähän joka suunnalta ja olo on melko epätoivoinen miettiessä että koska asiat vihdoin kääntyy positiivisempaan päin. Sitä ajautuu melkein väistämättä sellaiseen survival-moodiin, tekee koska on pakko. Väistämättä pohtii myös sitä, että kuinka paljon on omissa käsissä, mihin asioihin on mahdollisuus vaikuttaa ja mitkä asiat tulisi vaan hyväksyä ja ottaa vastaan sellaisena kuin ne annetaan. 

Source

Lopetan siis menneisyyden analysoimisen, turha on tässä vaiheessa enää miettiä, olisiko joku asia toisin jos olisi tehnyt erilaisen valinnan jossain kohtaa. En voi suunnitella liikaa tulevaisuutta, koska on niin paljon asioita jotka on avoinna ja joihin en edes pysty vaikuttamaan. Voin vaan toivoa että tulevaisuus tuo mukanaan parempia aikoja, enemmän onnellisuutta ja elämiseen keveyttä. Omien fiilisten ja koko elämäntilanteen pohtiminen on kuluttavaa, pakko yrittää löytää jotain muuta mihin keskittyä. Hetki kerrallaan elämää eteenpäin. 

Source

Tarvitsen asioita, joista innostua ja inspiroitua. Asioita, joista saa energiaa ja joihin keskittyä. Jos kellään teistä on hyviä vinkkejä tai ideoita, mitä tehdä ja mistä innostua, niin jakakaa kiitos kommentoimalla. Kaikki ideat on tervetulleita!

Elämä kulkee selkeästi erilaisissa vaiheissa ja kausissa eteenpäin, tällä hetkellä tuntuu että omassa elämässä on jonkunlaisen muutoksen aika. Tai ainakin kasvun paikka. On jännä huomata kuinka vuosien saatossa on ajatellut asioista tietyllä tavalla ja kuinka omat mielipiteet ja oma persoona on muuttuneet. Ehkä nyt on hyvä hetki pohtia aikuistumista.  

Source