Myllerrys

Myllerrystä. Sana joka on pyörinyt päässä jo hetken aikaa. Kuvaa hyvin sitä, mitä tällä hetkellä tapahtuu. Elämä on yhtä myllerrystä. Ja asiat ei ole kovinkaan hyvin tällä hetkellä.

Meidän parisuhde voi todella huonosti. Itselleni tosin se selvisi vasta viikko sitten, mutta J on paininut tämän asian kanssa oman päänsä sisällä jo yli kuukauden päivät. Tein ilmeisesti väärän valinnan hakemalla tätä työtä, sillä se saattaa nyt kostautua 5 vuoden parisuhteen menetyksellä. Älytöntä eikö.

Eihän tästä pelkästään työpaikkaa tietenkään voi syyttää. Mutta ilmeisesti kuitenkin se, että olen töiden takia poissa kotoa yli 60 tuntia viikossa, on ollut lähtökohtana ongelmille. Ei ole ollut tarpeeksi aikaa parisuhteen hoitamiselle ja sille, että olisin pystynyt antamaan toiselle niin paljon aikaa ja huomiota kuin hän tarvitsisi. Se vähäinen aika mikä on ollut, on mennyt siihen kuuluisan arjen pyörittämiseen. Olin kuitenkin ajatellut että meillä menee ihan hyvin. Tehdään molemmat paljon töitä, mutta ei tilanne tällaisena loputtomiin jatku. Kun jonkun aikaa jaksetaan molemmat pinnistellä, niin tilanne muuttuu pian parempaan suuntaan. 

Tilanne on kuitenkin päässyt huomattavasti vakavammaksi ja ihan itseni huomaamatta. Viime perjantaina sain tietää todella paljon rumia faktoja parisuhteemme nykyisestä tilasta ja tilanne on lohduton. Niin monen asian tulee muuttua ja myös ulkopuolisen apua tarvitaan. Molemmat meistä tietää, että mikään asia ei kuitenkaan muutu päivässä tai viikossa. Kysymys tällä hetkellä onkin, että kestääkö tämä suhde sitä, että asioille annetaan aikaa korjaantua ja muuttua.

Tällä hetkellä meille on epäselvää kuinka edes jakaa tätä arkea yhdessä. Pitäisikö olla niin kuin se iso vaaleanpunainen elefantti ei olisikaan olohuoneessa ja olla niin kuin aina ennenkin? Vai pitäisikö asua kuin kämppiksinä, molemmat huolehtii enemmän omista asioistaan kuin yhteisistä? Molemmat on vihaisia, turhautuneita ja surullisia. Tosin eri syistä kuitenkin. 

Ymmärrän että tässä koko kriisissä suurta osaa näyttelee J:n jo aiemminkin esiintyneet mielenterveysongelmat. Siihen tarvitaan jälleen ulkopuolista apua ja ensimmäinen askel sitä kohti on jo otettu. Ymmärrän (tavallaan) että J tarvitsee ensin selvittää ja saada apua omiin, akuutteihin ongelmiinsa ennen kuin hän pystyy edes keskittymään meidän parisuhteen eheyttämiseen. Mutta kuten ystäväni Tuulia sanoi, meitä on kuitenkin tässä suhteessa kaksi. Ja tällä hetkellä oma oloni on kuin käytetyllä rievulla, joka on viskattu nurkkaan ja joka nostetaan sieltä sitten vasta esiin, kun taas tarvitaan. 

Vaikka J ei olekaan enää varma omista tunteistaan tai meidän parisuhteesta, niin mulle on kuitenkin selvää, etten halua heittää tätä hukkaan. En halua enkä pysty luopumaan niistä haaveista, joita ollaan yhdessä rakennettu. Rakastan liikaa ja aikalailla ehdoitta. 

Olen valmis muutoksiin, yhden asian olen jo aloittanut ja toinen tapahtuu ensi viikolla kun irtisanoudun tuosta työpaikasta. Mutta kuten mikään asia ei tapahdu yhdessä yössä, niin myös työsopimuksen hienoista pykälistä johtuen, olen vielä sidottu tuohon työpaikkaan helmikuun loppuun asti. 6 viikkoa siis vielä. 

Yritän selviytyä päivä ja hetki kerrallaan, niillä avuilla joita mulla tällä hetkellä on. En halua jakaa ongelmiani kaikkien kanssa ja varsinkin niille kaikkein rakkaimmille kertominen on kaikkein vaikeinta. Koska murehdin itse jo niin paljon, en halua muiden tekevän sitä puolestani. En halua huolestuttaa perhettä Suomessa, ennen kuin on pakko. Toisin sanoen voin jakaa nämä parisuhdeongelmat vasta sitten äitini kanssa, kun tilanne on joko-tai. Kai on pakko kertoa viimeistään siinä vaiheessa, jos pikainen asunnontarve iskee Suomessa.

Yritän jaksaa luottaa siihen, että tilanne selviää vielä. Luottamus on kuitenkin asia, joka on tällä hetkellä monen asian suhteen kortilla. Eikä kaikkein vähiten itseluottamus. Mutta ehkä se on sitten se suomalainen sisu, joka ajaa eteenpäin. Peräänantamattomuus ja vahva usko siihen, että ei mitään tapahdu ainakaan luovuttamalla. Ja niinhän ne aina sanoo.. 

Source